Anna Kortelainen Avojaloin Gummerus 2015

22.5.2015

Karjalankannas sijaitsee Suomenlahden ja Laatokan välissä. Se on luoteisosastaan 150 km ja kaakkoisosastaan 50 km leveä alue, jossa asui Suomen puolella ennen toista maailmansotaa yli 300 000 ihmistä. Kannaksella oli kaksi kaupunkia, Viipuri Suomenlahden rannalla ja Käkisalmi Laatokan rannalla. Karjankannaksen itäisessä päässä sijaitsee miljoonakaupunki Pietari, jonka merkitys on säteillyt koko alueelle. Karjalankannas tai osia siitä on kuulunut Pähkinäsaaren rauhasta 1323 alkaen Suomen alueeseen vuosisatoja mutta välillä itärajamme on ollut myös pitkiä aikoja lännempänä kuin nykyinen itärajamme. Vuoden 1940 rauhasta alkaen Karjalankannas ei ole kuulunut Suomeen.

Koska suomalainen väestö evakuoitiin Karjalankannakselta viime sotien jälkeen, elää alue yhä monen suomalaisen muistoissa ja tarinoissa. Viipurilaista sukujuurta oleva taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen on kirjoittanut viime vuosina Karjalasta. Hänellä on jopa oma työhuone Viipurissa. Äsken ilmestyi Gummeruksen kustantamana hänen toimittama ja pääosin kirjoittama kirja nimeltään Avojaloin, alaotsakkeena 20 tositarinaa Karjalankannakselta. Kortelaisen lisäksi kirjaan ovat kirjoittaneet mm. Martti Backman, Teemu Keskisarja ja Heikki Ylikangas. Kirjassa on runsas kuvitus ja siihen liittyy parhaillaan Lappeenrannassa oleva näyttely.

Karjalankannakselle leimaavinta on sen maantieteellinen asema. Se sijaitsee kahden kulttuurin rajalla ja miljoonakaupungin välittömässä läheisyydessä. Sitä pitkin on aina kuljettu molempiin suuntiin ja sen omistuksesta on sodittu moneen kertaan. Karjalankannas on ollut hyvin kansainvälinen alue, jossa on puhuttu useita maailman kieliä. Vasta Neuvostoliiton synty sulki rajan kaupankäynniltä vuosikymmeniksi. Rajan yli kuitenkin kuljettiin toiseen maailmansotaan asti mikä ilmenee Kortelaisen kirjoittamasta artikkelista Salatein tavaraa ja aatetta.

Puun jalostaja -nimisen hienon artikkelin on kirjoittanut toimittaja Martti Backman. Siinä kerrotaan viipurilaisesta kauppaneuvos Harry Wahlista ja hänen erikoisesta harrastuksestaan. Vuosina 1869-1940 elänyt Wahl rikastui sahaustoiminnalla. Hän sahasi 1. maailmansodan ajan sahatavaraa varastoon. Rauhan tultua sen hinta nousi pilviin. Harry Wahl halusi nimenomaan jalostaa puuta ja korkeimman jalostusarvon hän arveli saavansa viuluista. Hän uskoi, että parasta raaka-ainetta suomalaiseen viuluun olisi Repolan metsien ikikuusi. Se vastaisi Italien Alpeilla kasvaneiden ikikuusien ominaisuuksia.

Wahl rakennutti italialaisilla viulunrakentajilla Repolan ikikuusista 30 soitinta. Osittain lakatut soittimet lähetettiin Viipuriin 1930-luvun lopulla. Rakennuskokeiluita ennen Wahl oli hankkinut useita kymmeniä arvosoittimia, joiden nykyarvo olisi kymmeniä miljoonia euroja. Valitettavasti talvisota tuhosi Wahlin unelman. Hänen soitinkokoelmastaan saatiin pelastettua vain 4 selloa ja 29 viulua. Nämäkin joutuivat pilkkahinnalla jollekin New Yorkin viulukauppiaalle. Wahlin unelma suomalaisen viulunrakentamisen nostamisesta maailmanmaineeseen hävisi talvisodan melskeisiin.

Kaupan ohella kulttuurilla oli Karjalankannaksella suuri merkitys. Omat artikkelinsa kirjassa saavat taidemaalari Wäinö Kunnas ja kirjailija Unto Seppänen. Itse pidin erityisesti Kortelaisen artikkelista Ulkoilmakonttorin avara toimisto. Siinä kerrotaan puutavarasataman ylösottaja Hilda Maria Ala-Rakkolasta ja Uuraan satamasta, joka oli oikeastaan Viipurin ulkosatama. Uuras oli 1930-luvulla Euroopan suurin puutavaran vientisatama. Sen kautta lähti maailmalle kaikki Itä-Suomen sahatavara, joka uitettiin sinne Saimaan kanavaa pitkin. Anna Kortelainen kertoo elävästi sataman elämästä. Uuraan satamassa työskentelivät monenlaiset ammattimiehet ja -naiset sekä merimiehet kaikkialta maailmasta.

Anna Kortelaisen Avojaloin tarjoaa lukijalle monipuolisen kuvan Karjalankannaksen elämästä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kertoopa hän kirjansa viimeisessä artikkelissa myös elämästä Neuvosto-Viipurista 1980-luvulla. Vaikka joitakin kirjan artikkeleita vaivaa liiallinen nostalgia, on se pieni puute muuten mainiossa kirjassa.

Juha Pikkarainen