Pikkaraisen kirjakammi

31.12.2018 Olen ihmetellyt sitä, mikä viehtymys meillä ihmisillä on erilaisten rikosjuttujen perään? Legendaarisia ja selvittämättömiä rikosjuttuja vuosikymmenien takaa ovat Kyllikki Saaren ja Bodominjärven murhat mutta jokaista vähänkin isompaa rikosjuttua seurataan tänään mediassa tarkoin ja asiasta spekuloidaan pitkään. Ennen rikosjutut olivat pelkästään iltapäivä- ja rikoslehtien aineistoa mutta tänään rikoksista uutisoidaan kaikissa medioissa näyttävästi. Rikosten määrä ei ole lisääntynyt mutta rikosten julkisuusarvo on kasvanut voimakkaasti. Samoin on käynyt rikoskirjallisuudelle. Ennen väheksytty kioskikirjallisuus paistattelee tänään kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä. Jokin on muuttunut. Jakomäki – Mikkeli panttivankidraama reilut 30 vuotta sitten ja sen seuraaminen lehdistössä johti Oikeustoimittajat ry:n perustamiseen. Oli tarvetta kokemusten vaihtamiseen, vaikka toimittajat kilpailivat keskenään mediatilasta. Läheskään kaikilla julkaisuilla ei ollut omia rik

20.12.2018 Isolla osalla suomalaisista on omia tai ainakin kuultuja kokemuksia siitä, minkälainen oli ruotsalainen yhteiskunta 40 vuotta sitten. Yli 300 000 suomalaista lähti siirtolaisiksi Ruotsiin 1960- ja 70-luvuilla ja monen sukulaisissa tai tuttavapiirissä on näitä lähtijöitä. Aluksi siirtolaiset kävivät Suomessa ainakin kesäisin, eikä kertomuksia lännen ihmemaasta voinut olla kuulematta. Kaikki oli Ruotsissa paljon paremmin kuin kotimaassa ainakin puheissa. Mutta minkälainen oli ruotsalainen kansankoti tavallisen ruotsalaisen mielestä? Kulttuuritoimittaja ja kriitikko sekä August-palkinnon saanut kirjailija Lena Andersson on tänä vuonna ilmestyneessä romaanissaan Svean poika, alaotsakkeena Kertomus kansankodista, esittänyt oman näkemyksensä asiasta. Romaanin on suomentanut Sanna Manninen ja kustantanut Siltala. Romaanin päähenkilö on huonekalupuuseppä Ragnar Johansson. Hän on syntynyt vuonna nolla tai oikeammin 1932. Vuosi nolla johtuu siitä, että ruotsalaisen kansan

13.12.2018 Jos kirjan kansikuva ja kansipaperit olisivat ainoita ratkaisevia asioita luettavaa valittaessa, Mari Mörön Hajavalo saisi paljon lukijoita. Elina Warstan tekemä kansipaperi on yksinkertaisen kaunis ja kannen kuvan värit: kulta, harmaa ja sinisen monet eri sävyt miellyttävät ainakin minua. Mutta lupaavatko kaunis kansipaperi ja takakannen tekstit liikaa? Hajavalo on vuonna 1963 syntyneen Mari Mörön seitsemäs romaani. Mörö aloitti kirjailijana vuonna 1992 ja on ollut erittäin tuottelias ja monipuolinen, sillä Hajavalo on hänen 40. teoksensa. Mari Mörö kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Hän kirjoittaa kaunokirjallisuutta mutta ei kaihda asiatekstiäkään. Kirjailijatyönsä ohella Mari Mörö on toiminut ohjaajana ja dramaturgina sekä kirjoittamisen opettajana. Hänen oppilaitaan ovat mm. Tuomas Kyrö ja Karo Hämäläinen. Hajavalo tapahtuu nykyhetkessä ja 1900-luvun alussa. Romaanin kertoja on keski-ikäinen nainen, joka on eronnut. Hänellä on reilut parikymppin

3.12.2018  Vanhoillislaestadiolaisuus nostattaa tunteita. Tämä uskonnollinen liike elää voimakkaana Suomen evankelis – luterilaisessa kirkossa ja muissakin Pohjoismaissa. Erityisesti heidän jyrkkä suhtautumisensa naisten asemaan, ehkäisyyn ja perhesuunnitteluun herättää vastustusta. Nuorilta vaaditaan sukupuolista pidättyvyyttä ennen avioliittoa mutta avioliitossa lapsia pitää tehdä. Vanhoillislaestadiolaiset perheet ovat suuria mutta lapset ovat heidän mielestään jumalan lahjoja. Vaikka laestadiolaisuus puhuttaa, itse liikkeen luoja ja alullepanija Lars Levi Laestadius tunnetaan ihmisenä huonosti. Ruotsin Länsipohjan Pajalassa asuvan Mikael Niemen uusimman romaanin päähenkilö on vuosina 1800 – 1861 elänyt ja Pajalassa elämänsä viimeiset vuodet kirkkoherrana toiminut Laestadius. Romaani on nimeltään Karhun keitto. Sen on suomentanut Jaana Nikula ja kustantanut Like. Mikael Niemi nousi kansainvälisen lukevan yleisön tietoon vuonna 2000 romaanillaan Populaarimusiikkia Vittulajän