Mari Mörö Hajavalo Teos 2018

13.12.2018

Jos kirjan kansikuva ja kansipaperit olisivat ainoita ratkaisevia asioita luettavaa valittaessa, Mari Mörön Hajavalo saisi paljon lukijoita. Elina Warstan tekemä kansipaperi on yksinkertaisen kaunis ja kannen kuvan värit: kulta, harmaa ja sinisen monet eri sävyt miellyttävät ainakin minua. Mutta lupaavatko kaunis kansipaperi ja takakannen tekstit liikaa?

Hajavalo on vuonna 1963 syntyneen Mari Mörön seitsemäs romaani. Mörö aloitti kirjailijana vuonna 1992 ja on ollut erittäin tuottelias ja monipuolinen, sillä Hajavalo on hänen 40. teoksensa. Mari Mörö kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Hän kirjoittaa kaunokirjallisuutta mutta ei kaihda asiatekstiäkään. Kirjailijatyönsä ohella Mari Mörö on toiminut ohjaajana ja dramaturgina sekä kirjoittamisen opettajana. Hänen oppilaitaan ovat mm. Tuomas Kyrö ja Karo Hämäläinen.

Hajavalo tapahtuu nykyhetkessä ja 1900-luvun alussa. Romaanin kertoja on keski-ikäinen nainen, joka on eronnut. Hänellä on reilut parikymppinen tyttö, Hille. Kertoja on tehnyt määräaikaisia opettajanhommia mutta kyllästynyt töiden epämääräisyyteen ja epävarmuuteen. Hän tuuraa välillä äitiään, joka vetää erilaisia enkelikursseja elämässään pettyneille ja sen takia huuhaahan uskoville ihmisille.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden merkeissä eri puolilla maailmaa juhlitaan Suomea. Utopistisosialisti Matti Kurikka perusti reilut sata vuotta sitten Kanadan länsirannikolla olevalle Malcolm- eli Malkosaarelle utopiayhteisön, Sointulan. Siellä ihmisten piti elää vapaana kaikenlaisesta riistosta sekä noudattaa keskinäisen veljeyden ja sosialismin ihanteita. Ihanneyhteisö eli muutaman vuoden mutta kaatui ihmisten keskinäisiin riitoihin.

Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kootaan ja ajanmukaistetaan Malkosaarella olevaan museoon Sointulan vaiheista ja elämästä kertova näyttely. Kertoja pestautuu sinne töihin. Äitinä hänellä on huoli tyttärestään, joka on keskeyttänyt opintonsa ja on Uudessa Seelannissa rantojen siivous ja muovinkeräys- projektissa. Siellä eletään vähän kuin Sointulassa reilut sata vuotta aikaisemmin. Yhteys tyttäreen on satunnaisten sähköpostien ja huonojen skype-yhteyksien varassa. Malkosaarella ja muuallakin Kanadassa asuvat suomalaisten jälkeläiset ovat koonneet tietoja esi-isistään mutta museo on jäänyt oman onnensa varaan. Saarella asuu sekalaista väkeä ja kaikki on jäänyt melkein heitteille. Tyhjiä taloja on paljon väen häipyessä mantereelle ja talojen pihat pursuavat erilaista romua.

Jos elämä ei ole helppoa tänään Malkosaarella, ei se ollut sitä 1900-luvun alussakaan. Suurin toivein perustettu ihanneyhteisö koki vaikeuksia alusta asti. Matti Kurikan puheet olivat korkealentoisia mutta yhteisön arki aivan muuta. Neljän tunnin työpäivien sijasta ihmiset joutuivat raatamaan pitkää päivää surkeilla työkaluilla, jotta leipää ja jonkinlainen katto saatiin pään päälle. Sointulaan piti tulla valioväkeä, jotka tekisivät työnsä ilolla mutta mistäpä sitä valioväkeä olisi löytynyt. Kun vielä Kurikka vaali vapaata rakkautta ja kovasti Kurikan näköisiä lapsia alkoi syntyä huomattavan paljon, oli Sointulan taru lopussa. Kaiken kukkuraksi juuri valmistunut komea kolmikerroksinen Sointulan päärakennus paloi irtaimistoineen maan tasalle. Palon jälkeen ihmiset olivat kuolemanvaarassa ja ilman lähisaaren intiaanien apua moni olisi menehtynyt.

Mari Mörö rinnastaa Hajavalossa ihanteellisuuden eri aikoina. Reilut sata vuotta sitten raaka kapitalismi riisti ihmisiä joka paikassa, eikä työlainsäädäntöä tai sosiaaliturvaa ollut olemassakaan. Ihmiset olivat työnantajan armoilla ja sosialismi eri muodoissa houkutti. Kukaan ei silloin puhunut luonnonsuojelusta, kun piti suojella ihmisiä. Tänään ihmisten elintaso on noussut sadan vuoden takaisesta pilviin ja huoli luonnon tilasta on noussut ykkösasiaksi. Maailman meret täyttyvät muovista ja lämpötilan nousu uhkaa elämää maapallolla. Nytkin tarvitaan ihanteista kiinnipitäviä ihmisiä, jotta me muutkin ymmärtäisimme asioiden todellisen laidan.

Valitettavasti ihanteelliset ihmiset poljetaan suurten massojen jalkoihin ja se on mielestäni äärimmäisen traagista. Onko tässä ajassa ja Mari Mörön Hajavalossa myös jotakin koomista? Sen saa jokainen romaanin lukija päättää ihan itse.

Juha Pikkarainen