Helvi Hämäläinen: Päiväkirjat 1955-1988 WSOY 1994

6.9.1994 

Suomalaiset ovat tutkimustenkin mukaan erityisen innokkaita kirjoittamaan päiväkirjoja ja erilaisia tekstejä pöytälaatikkoon. Suurin osa näistä teksteistä jää ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikoihin pölyyntymään ja kellastumaan ja sinnehän ne ovat tarkoitettukin. Kirjoittaja itse saattaa joskus myöhemmin lehteillä kirjoituksiaan ja uppoutua omiin muistoihinsa, jotka aika on armeliaasti kullannut mutta nostalgiahan on aina mukavaa.

Saattaa myös käydä niin, että kirjoittajan kuoltua lapset tai muut perilliset selailevat perunkirjoituksessa kuolleen kauan sitten kirjoittamia päiväkirjoja. Tällaiselle lukijalle voi tulla outo olo, jos päiväkirjanpitäjä on ollut rehellinen ja kirjannut ylös omat tuntonsa ajasta ja ihmisistä kaunistelematta. Päiväkirjan lehdiltä saattaa löytyä aivan toisenlainen ihminen, minkä oli oppinut tuntemaan. Sieltä voi myös löytyä myrkyllisiä arvioita monista tutuista ihmisistä ehkä lukijastakin. Tämänkin takia päiväkirjat ovat kiehtovia mutta niin arvaamattomia.

Ehkä tunnetuin päiväkirjankirjoittaja, joka viime ja tänä vuonna on julkaissut vanhoja päiväkirjojaan kirjana, on vuonna 1988 Finlandia-palkinnon saanut Helvi Hämäläinen. Viime vuonna ilmestyi kirja Ketunkivellä, Helvi Hämäläinen 1907 – 1954 ja tänä vuonna Päiväkirjat 1955 – 1988. Molemmat jyhkeät niteet on toimittanut Ritva Haavikko ja kustantanut WSOY.

Oman tekstin kirjoittamisella toimeentulonsa hankkivalle ihmiselle kirjoittamisen harjoittelu on yhtä luonnollista kuin teurastajalle veitsen teroittaminen. Yksi tapa harjoitella on kirjoittaa päiväkirjaa kuten Helvi Hämäläinen. Hänen päiväkirjoissaan on lukuisia runojen hahmotelmia, jotka myöhemmin saattoivat kypsyä julkaistavaksi runoksi asti. Ainakin Helvi Hämäläisen runojen ystäville kirjailijan päiväkirjat antavat paljon uutta tietoa ja uusia elämyksiä rakastettujen runojen syntymisestä.

Omien sanojensa mukaan päiväkirjat olivat aivan välttämättömiä Helvi Hämäläiselle, jotta hän pysyisi järjissään ja voisi puhutella itseään elävänä ja merkittävänä kirjailijana. Aika, joka on julma, ajoi valitettavasti Helvi Hämäläisen yli ja julkaisevana kirjailijana hän lähes vaikeni 1960-luvulta alkaen. Vasta runokokoelma Sukupolveni unta nosti hänet taas parrasvaloihin vuonna 1988. Aikalaiset yksi toisensa jälkeen kuolivat ja kirjailija koki olevansa yksin. Vain päiväkirjassa saattoi kommentoida maailmaa ja maailman asioita.

1960-luvun puolivälistä alkaen Helvi Hämäläinen eli hyvin yksinäistä aikaa. Hän kävi taidenäyttelyissä ja seurasi aikaa sekä keskittyi ainoan poikansa ja tämän avioiduttua hänen perheensä elämään, ulkopuolisen mielestä ehkä liikaakin. Muutama vanha ystävä piti yhteyttä mutta kuten hän itse sanoo: ” Olin vanha ja häijy akka, jolla ei ollut oikeita ystäviä ja oikeastaan elin aivan liian vanhaksi.”

Helvi Hämäläisen päiväkirjajärkäleet ovat osa suomalaista kirjallisuushistoriaa. Ne valaisevat monella tapaa tekijänsä ristiriitaista persoonaa. Vaikka taiteilijan hipiä on usein herkempi kuin meillä tavallisilla pulliaisilla, löytyy päiväkirjatekstin takaa, se yksinäinen ja haavoittuva ihminen, joka voi olla kuka tahansa meistä.

Juha Pikkarainen