Claes Andersson Maanalainen näkötorni WSOY 2018

27.9.2018

Ihmiselle on luonnollista, että tarpeeksi ikää kertyessä alkavat mieleen hiipiä ajatukset kuolemasta. Samalla aletaan muistella omaa elämää ja verrata sitä vanhempien ja isovanhempien elämään kauan sitten, jos nuo tapahtumat tunnetaan. Omalta kohdaltani 65-vuotiaana olen selvästi lisäajalla, sillä kaikki esi-isäni monessa polvessa ovat kuolleet alle kuusikymppisinä.

Myös psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko ja entinen poliitikko Claes Andersson on tuoreessa runokokoelmassaan intoutunut muistelemaan. Kokoelma on nimeltään Maanalainen näkötorni. Sen on verrattomasti suomentanut Jyrki Kiiskinen ja kustantanut WSOY. Runoilijana Claes Andersson aloitti jo vuonna 1962. Maanalainen näkötorni on hänen 24. runokokoelmansa.

Maanalainen näkötorni on jaettu kolmeen osastoon, jotka ovat nimeltään Isänmaallisia runoja, Rakkautta ja kodittomuutta sekä 1996. Osastossa Rakkautta ja kodittomuutta on tavanomaisten runojen lisäksi myös runon muotoon kirjoitettuja unia. Kolmas isänmaallinen runo on mielestäni anteeksipyyntö tai jonkinlainen katumuskirjoitus omalle isälle ja hänen sukupolvelleen. Runo kuuluu seuraavasti:

Jos minun, kuten isäni, olisi ollut pakko viettää viisi vuotta
nuoruudesta rintamalla
erossa vaimosta ja pienistä lapsista, koko ajan hengenvaarassa,
vailla muuta päämäärää kuin pysyä hengissä
Miten olisin silloin reagoinut?
Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen
olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut
isänmaallista panostani, tehnyt siitä pilkkaa opiskelijapiireissä,
pakinoissa ja kabareissa, hänestä olisi tullut melkein
kommunisti tai ainakin sosialisti ja radikaalli pasifisti
Olisinko silloin, isäni asemassa, ihaillut ja hyväksynyt poikani ajatukset?
Olisinko edes antanut tämän asua talossani?
Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan
ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta.

Claes Andersson kirjoittaa mielestäni hienosti kirjailijan ja lukijan kohtaamisesta. Olennaista tuossa kohtaamisessa on tietenkin itse teksti ja mitä siinä kirjoitetaan. Varsinkin runossa on tekstin lisäksi melkein yhtä tärkeää se, mitä ei kirjoiteta, se mikä jää rivien väliin.



Kirjoittaminen on yhä kirjoittamattoman ulkolukua
Lukeminen on myös kirjoittamattoman lukemista
Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta
Lukijalle on tärkeää lukea sekin
mikä on rivien välissä
On tärkeää että kirjailija jättää pois sen
mikä käy muutenkin ilmi
Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää
muttei ehkä halua tietää

Kokoelman viimeinen osasto 1996 koostuu runoista, joita on kirjoitettu eri kaupungeissa tai jotka kuvaavat niitä. Vuonna 1996 Claes Andersson oli Paavo Lipposen 1. hallituksen kulttuuriministeri ja koki asemansa välillä ahdistavaksi. Hän kuvaa yhdessä osaston runossa, miten pääministeri painosti häntä ja vetosi presidentin ja tämän vaimon mielipiteisiin. Lukijana miettii, mitä merkitystä näillä mielipiteillä oikeasti oli ? Mutta koki Andersson ministerinä myös vuosituhantisen sivistyksen ja suvaitsevaisuuden voimaakin kuten seuraavassa runossa:

Bolognan kongressissa oli teemana
Välimeren alueen kulttuuriperintö eikä kukaan
kyseenalaistanut perinnön olemassaoloa
Suomalaisena puhujana en voinut leuhkia
yhtä vanhoilla kulttuurimeriiteillä
mutta onnistuin silti osoittamaan ettemme ole Suomessa
pelkkiä barbaareja
Moni kongressiedustaja oli samaa mieltä, osoitti
sillä tavalla vuosituhansia vanhan
sivistyksen ja suvaitsevaisuuden

Claes Anderssonin Maanalainen näkötorni on kelpo runokokoelma, jonka runot avautuvat helposti lukijalle. Runoilija ei kikkaile sanoilla vaan kirjoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti. Lukemisiin.

Juha Pikkarainen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jaakko Kolmonen Leivinuunit ja uuniherkut Patakolmonen ky 2008

Satu Itkonen: Martti Huuhaa Innasen susia ja suonuijia Pohjoinen 1994

Timo Leskelä (toim.) Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta Tammi 2008