Claes Andersson Maanalainen näkötorni WSOY 2018

27.9.2018

Ihmiselle on luonnollista, että tarpeeksi ikää kertyessä alkavat mieleen hiipiä ajatukset kuolemasta. Samalla aletaan muistella omaa elämää ja verrata sitä vanhempien ja isovanhempien elämään kauan sitten, jos nuo tapahtumat tunnetaan. Omalta kohdaltani 65-vuotiaana olen selvästi lisäajalla, sillä kaikki esi-isäni monessa polvessa ovat kuolleet alle kuusikymppisinä.

Myös psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko ja entinen poliitikko Claes Andersson on tuoreessa runokokoelmassaan intoutunut muistelemaan. Kokoelma on nimeltään Maanalainen näkötorni. Sen on verrattomasti suomentanut Jyrki Kiiskinen ja kustantanut WSOY. Runoilijana Claes Andersson aloitti jo vuonna 1962. Maanalainen näkötorni on hänen 24. runokokoelmansa.

Maanalainen näkötorni on jaettu kolmeen osastoon, jotka ovat nimeltään Isänmaallisia runoja, Rakkautta ja kodittomuutta sekä 1996. Osastossa Rakkautta ja kodittomuutta on tavanomaisten runojen lisäksi myös runon muotoon kirjoitettuja unia. Kolmas isänmaallinen runo on mielestäni anteeksipyyntö tai jonkinlainen katumuskirjoitus omalle isälle ja hänen sukupolvelleen. Runo kuuluu seuraavasti:

Jos minun, kuten isäni, olisi ollut pakko viettää viisi vuotta

nuoruudesta rintamalla

erossa vaimosta ja pienistä lapsista, koko ajan hengenvaarassa,

vailla muuta päämäärää kuin pysyä hengissä

Miten olisin silloin reagoinut?

Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen

olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut

isänmaallista panostani, tehnyt siitä pilkkaa opiskelijapiireissä,

pakinoissa ja kabareissa, hänestä olisi tullut melkein

kommunisti tai ainakin sosialisti ja radikaalli pasifisti

Olisinko silloin, isäni asemassa, ihaillut ja hyväksynyt poikani ajatukset?

Olisinko edes antanut tämän asua talossani?

Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan

ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta.

Claes Andersson kirjoittaa mielestäni hienosti kirjailijan ja lukijan kohtaamisesta. Olennaista tuossa kohtaamisessa on tietenkin itse teksti ja mitä siinä kirjoitetaan. Varsinkin runossa on tekstin lisäksi melkein yhtä tärkeää se, mitä ei kirjoiteta, se mikä jää rivien väliin.

Kirjoittaminen on yhä kirjoittamattoman ulkolukua

Lukeminen on myös kirjoittamattoman lukemista

Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta

Lukijalle on tärkeää lukea sekin

mikä on rivien välissä

On tärkeää että kirjailija jättää pois sen

mikä käy muutenkin ilmi

Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää

muttei ehkä halua tietää

Kokoelman viimeinen osasto 1996 koostuu runoista, joita on kirjoitettu eri kaupungeissa tai jotka kuvaavat niitä. Vuonna 1996 Claes Andersson oli Paavo Lipposen 1. hallituksen kulttuuriministeri ja koki asemansa välillä ahdistavaksi. Hän kuvaa yhdessä osaston runossa, miten pääministeri painosti häntä ja vetosi presidentin ja tämän vaimon mielipiteisiin. Lukijana miettii, mitä merkitystä näillä mielipiteillä oikeasti oli ? Mutta koki Andersson ministerinä myös vuosituhantisen sivistyksen ja suvaitsevaisuuden voimaakin kuten seuraavassa runossa:

Bolognan kongressissa oli teemana

Välimeren alueen kulttuuriperintö eikä kukaan

kyseenalaistanut perinnön olemassaoloa

Suomalaisena puhujana en voinut leuhkia

yhtä vanhoilla kulttuurimeriiteillä

mutta onnistuin silti osoittamaan ettemme ole Suomessa

pelkkiä barbaareja

Moni kongressiedustaja oli samaa mieltä, osoitti

sillä tavalla vuosituhansia vanhan

sivistyksen ja suvaitsevaisuuden

Claes Anderssonin Maanalainen näkötorni on kelpo runokokoelma, jonka runot avautuvat helposti lukijalle. Runoilija ei kikkaile sanoilla vaan kirjoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti. Lukemisiin.

Juha Pikkarainen