Eero Marttinen Hiljaisen hymyn mies Into 2018

2.8.2018

Merkittävän ihmisen kuolema päättää yhden ihmisen elämän mutta synnyttää samalla myös uusia asioita. Mitä merkittävämpi ihminen on kuollut sitä laajemmin häntä käsitellään julkisuudessa. Aluksi muistaminen on kunnioittavaa ja positiivista mutta vähitellen alkaa ilmestyä myös kirjoituksia, joissa kuolleen elämäntyötä aletaan väheksyä jopa mustamaalata. Myös erilaiset tutkijat kiinnostuvat kuolleesta ja hänestä aletaan kirjoittaa tieteellisiä tutkimuksia ja elämäkertoja. Ajallinen etäisyys helpottaa tutkimusten tekoa. Vähitellen monien tutkimusten ja artikkeleiden myötä kuolleesta ihmisestä muodostuu kokonaiskuva, joka on ainakin lähellä totuutta.

Vuonna 2009 kuolleelle Veikko Huoviselle on käynyt edellä kuvatulla tavalla. Jo hänen eläessään kirjoitettiin kaksi elämäkertaa, toinen oli väitöskirja ja toinen oli kirjailijakolleegan tekemä. Hänestä on myös tehty lukuisia yliopistotason pienempiä tutkimuksia. Veikko Huovisen kuoleman jälkeen on ilmestynyt yksi elämäkerta ja alkuvuodesta ilmestyi kulttuuritoimittaja Eero Marttisen elämäkerrallinen muistelmateos nimeltään Hiljaisen hymyn mies, alaotsakkeena Veikko Huovisen elämä. Kirjan on kustantanut Into. Vuonna 1943 syntynyt Eero Marttinen työskenteli pitkään Kainuun Sanomien kulttuuritoimittajana. Jo toimittajana ollessaan hän aloitti kirjailijana ja on kirjoittanut tai toimittanut useita teoksia Kalle Päätalosta sekä tehnyt elämäkerrat Mikko Niskasesta, Ilmari Kiannosta ja Heikki Savolaisesta.

Eero Marttinen tutustui toimittajana Veikko Huoviseen vuonna 1967. Vähitellen lukuisat tapaamiset johtivat ystävyyteen, joka jatkui kirjailijan kuolemaan saakka. Oikeastaan yhteydenpito on jatkunut vielä kuoleman jälkeenkin, sillä edesmennyt kirjailija tunkeutui Marttisen uniinkin. Ehkä syynä oli kirjoittamaton elämäkerta. Kun se on kirjoitettu, voi kirjailija levätä rauhassa.

Vaikka Eero Marttinen perustaa kirjansa henkilökohtaisiin muistoihin Veikko Huovisesta, on hän kirjoittanut kirjansa elämäkerran muotoon. Marttinen aloittaa kirjansa Huovisen poikavuosista ja on haastatellut Veikon vanhoja poikakavereita. Myös kirjailijan veli Pentti Huovinen on ollut hyvä tietolähde. Huvittava tapaus veljesten kouluvuosilta 1940-luvulta Kajaanista oli se, kun nälkäiset Huovisen pojat saivat riekkopaistin keskellä kaupunkia ikkunaan lentäneestä riekosta. Riekko oli karannut opettajalta, jonka tarkoitus oli tuoda lintu elävänä kouluun oppilaisen katseltavaksi. Riekon kova kohtalo kerrottiin opettajalle vasta vuosia myöhemmin.

Vaikka Veikko Huovinen sai lentävän lähdön kirjailijana toisella teoksellaan Havukka-ahon ajattelija jo vuonna 1952, poti kirjailija Marttisen mielestä jonkinlaista arvostuksen puutetta koko kirjailijauransa ajan. Näin siitä huolimatta, että hän sai lukuisia palkintoja ja huomionosoituksia. Veikko Huovinen sai professorin arvonimen, nimikkoseuran ja nimikkokadun, oman patsaan ja nimikkometsänkin, Huovisnäreikön, täyttäessään 75 vuotta. Ehkä yksi syy tunteeseen arvostuksen puutteesta oli käännösten määrä verrattuna vaikkapa Waltariin tai Arto Paasilinnaan. Huovinen itse sanoi, että käännökset ovat kuin oravannahkoja vyöllä. Kaikkiaan Veikko Huovisen teoksia tai novelleja on käännetty 15 kielelle.

Mielestäni ajatus arvostuksen puutteesta on outo, ellei jopa väärä. Kun ihminen itse haluaa elää omissa oloissaan sivussa julkisuudesta, arvostus on juuri sellaista kuin se Veikko Huovisella oli. Ilman jatkuvaa julkisuudessa elämistä arvostus ei voi olla toisenlaista. Huovinenhan sai rauhassa kulkea vaikka Helsingissä ilman. että hänet tunnistettaisiin. Näin hän saattoi seurata ihmisten touhuja ja kerätä aineksia tuleviin kirjoihinsa.

Kirjansa loppuun Eero Marttinen on liittänyt tekemänsä presidentti Sauli Niinistön haastattelun. Mielestäni se ei sovi kirjaan, vaikka Niinistö kertookin jotakin suhteestaan Huovisen elämänkatsomukseen ja huumoriin. Molempien arvomaailma on samankaltainen. Niinistön haastattelu ei mielestäni täydennä kirjaa Veikko Huovisesta vaan kertoo enemmän itse haastateltavasta. Lisäksi haastatteluun on jäänyt paha virhe, kun siinä väitetään Robinson Crusoen kirjoittajaksi Stevenson, kun pitäisi olla Daniel Defoe.

Eero Marttisen Hiljaisen hymyn mies täydentää monilta osin tietämystä Veikko Huovisesta ja on tarpeellista luettavaa hänen laajan ja monipuolisen tuotannon ystäville.

Juha Pikkarainen