Jari Järvelä Kosken kahta puolta Tammi 2018

9.8.2018

Sata vuotta sitten Suomessa oli verinen sisällissota ja vielä verisempi sodan jälkiselvittely, missä hävinneitä teloitettiin ja näännytettiin nälkään vankileireillä. Vaikka aikaa on kulunut sata vuotta, karmeat tapahtumat herättävät yhä voimakkaita tunteita. Yksi syy voimakkaisiin tunteisiin on se, että sisällissodasta opetettiin kouluissa jokaiselle suomalaiselle tietoisesti väärää kuvaa. Voittajien kaikki teot oikeutettiin ja nostettiin kunniaan mutta hävinneet syyllistettiin ja painettiin häpeään. Monta sukupolvea jatkunut tietoinen tapahtumien vääristäminen on vaikea oikaista, eikä se oikene koskaan. Vain aika tekee hitaasti tehtäväänsä.

Kaunokirjallisuudella on ollut sisällissodan mielikuvien ja yksittäisten ihmisten kokemusten kuvaamisessa tärkeä rooli. Sen avulla myös toisenlainen totuus on tullut näkyviin. Uusia romaaneja ja novelleja vuoden 1918 tapahtumista on ilmestynyt melkein vuosittain. Kotkalainen Jari Järvelä on mielestäni kirjoittanut sisällissodasta erilaisen ja hienon romaanin. Se ilmestyi äsken ja on nimeltään Kosken kahta puolta. Kirjan on kustantanut Tammi. Vuonna 1966 syntynyt Järvelä aloitti kirjailijana vuonna 1995. Hän on tähän mennessä julkaissut parikymmentä teosta, romaaneja ja novelleja. Vuonna 2001 Järvelä sai Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2007 kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Romaanissa Kosken kahta puolta tarkastellaan vuoden 1918 tapahtumia lapsen silmin. Romaanin kertoja on kirjailijan niminen 7-vuotias poika. Hänen mumminsa Aino ja Sofia olivat sisällissodan aikaan melkein samanikäisiä. Ainon perhe oli punainen ja Sofian perhe valkoinen. Molemmissa perheissä on vaalittu tarkasti omaa näkemystä tapahtuneesta. Romaanin kertoja on utelias pikku poika. Hän osaa kysellä mummeiltaan menneistä tapahtumista ja mummit haluavat myös kertoa, koska poika osaa kuunnella. Toistensa kanssa mummit eivät ole tekemisissä, vaikka heidän lapsensa ovat naimisissa keskenään. Sekä Aino että Sofia pitävät omia kokemuksiaan ainoana oikeana, eikä asiasta tingitä.

Romaanin mainio nimi tulee tapahtumien paikkakunnasta, Vammalasta. Se sijaitsee Kokemäenjoen Vammaskosken molemmin puolin. Sisällissodan rintamalinjat kulkivat huhtikuussa 1918 paikkakunnan läpi. Kaikkiaan sisällissodan taisteluissa sekä molempien osapuolien veriteoissa kuoli satoja ihmisiä. Paetessaan valkoisia punaiset sytyttivät Vammalassa suuren tulipalon, jossa tuhoutui kauppalan rakennuskanta melkein kokonaan.

Romaanin poika elää tavallista pikkupojan elämää 1970-luvulla. Isommat sisarukset ja serkut kiusaavat mutta mummojen turviin voi aina pelastautua. Apuna pojalla on myös mielikuvituskaveri Vilho, jonka hän on keksinyt Aino-mummin tarinoista. Aino kertoo kuinka näki pikkutyttönä miten Vilho ja tämän isä ammuttiin maakellaria vasten. Kirjailija on kirjoittanut romaaniinsa myös runoja, jotka poika löytää Aino-mummon hetekan putkesta. Runojen kertoma ovat jyrkässä ristiriidassa Sofia-mummon luona olevien kirjojen kertomusten kanssa. Runoilla on myös tärkeä osa romaanin lopussa, missä on ajallisesti edetty pojan ylioppilasjuhliin. Runojen avulla poika haluaa rakentaa yhteistä tulevaisuutta tai edes vähäistä sopua nyt kahdeksankymppisten mummojen välille ja onnistuukin siinä.

Jari Järvelä kuvaa romaanissaan uskottavasti ja todentuntuisesti sitä syvää juopaa, joka punaisten ja valkoisten ja heidän jälkeläistensä välille on kasvanut. Vaikka pieni lapsi ei vuonna 1918, 1970-luvulla tai tänäkään päivänä ymmärrä kokemiensa asioiden koko totuutta, on hänellä oikeus omiin kokemuksiinsa. Ne voivat olla niin voimakkaita, etteivät niihin perustuvat mielipiteet muutu silloinkaan, kun ne osoitetaan vääriksi tai virheellisiksi. Kaikkien ihmisten kokemuksiin liittyy olennaisesti mielikuvitus ja se vääristää kokemuksia. Mitä nuorempi kokija on sitä suurempi voi mielikuvituksen osuus olla.

Romaanin kansilehdessä kerrotaan romaanin Jarin olevan 7-vuotias. Itse koin pojan vähän vanhemmaksi, koska hän osasi lukea hyvin ja ymmärsi myös hetekan putkesta löytyneitä runoja. Tämä on pieni vika muuten koskettavassa ja paikoin järkyttävässäkin romaanissa. Kannattaa tutustua.

Juha Pikkarainen