Joni Skiftesvik Finlandia City WSOY 2018

23.8.2018

Kävin vaimon kanssa muutaman päivän bussimatkalla Norjassa ja Lofooteilla. Jylhät maisemat tekivät voimakkaan vaikutuksen mutta varsinkin menneiden sukupolvien kalastajien ja merenkävijöiden raskaat ja vaaralliset työt saivat sanattomaksi. Meri kyllä elätti ihmiset mutta se vaati myös raskaan veron. Moni vaimo joutui odottamaan turhaan, kun mies ei palannutkaan mereltä. Narvikin edustalla redillä olleet isot laivat toivat mieleen Kemin edustalla 1960-luvun alussa olleet laivat. Joka kesäaamu lähti Möllärin möljältä hinaajien vetämiä isoja proomuja, joissa oli laivanlastaajia. Pikkupoikana tuota kaikkea katseli silmät pyöreinä.

Myös Martinniemen edustalla oli laivoja redillä odottamassa lastia ja lastaajia. Noista ajoista 1950- ja 60-lukujen taitteessa kertoo Joni Skiftesvik uusimmassa omaelämäkerrallisessa romaanissa nimeltään Finlandia City, alaotsakkeena Elämänkuvia. Kirjan on kustantanut WSOY. Tänä vuonna 70 vuotta täyttänyt Joni Skiftesvik on aina elättänyt itsensä kynällä. Ensi hän työskenteli toimittajana ja toimitussihteerinä. Vuonna 1983 alkaneen kirjailijauransa aikana hän on julkaissut yli 30 teosta; romaaneja, novellikokoelmia ja nuortenkirjoja. Lisäksi hän on toimittanut meriaiheisia teoksia.

Joni Skiftesvik eli lapsuutensa ja nuoruutensa Haukiputaan Martinniemessä. Nykyään hiljainen kylä oli silloin vilkas ja kansainvälinen. Väkeä kylässä asui enimmillään 5000 ja siellä oli iso saha ja puuhiomo. Näiden tuotteet piti saada maailmalle. Sen takia kylän edustan redillä kävi kesäkuukausina yli 200 laivaa ympäri maailman. Tuohon aikaan laivojen lastaus vaati aikaa ja laivojen merimiehet saivat vapaata. Veneen omistavien perheiden pikkupojat hankkivat pientä tuloa, kun soutivat merimiehiä rantaan ja takaisin laivaan. Tietenkin veneellä saattoi myös kerätä talven polttopuut, kun laivoja lastatessa puutavaraa putosi myös mereen.

Joni Skiftesvik kertoo romaanissaan omista pikkupojan kokemuksistaan. Isän puuttuminen oli Jonille kipeä asia. Hän kyllä tiesi, että isä oli norjalainen merimies mutta monta kertaa kirjoitettua kirjettä isälle, hän ei koskaan lähettänyt. Joni Skiftesvik tapasi lopulta isänsä aikuisena mutta lapsena isä eli vain kuvitelmissa. Jonkinlaisena isän korvikkeena oli Bruno, merimies hänkin. Tämä kävi muutaman kerran vuodessa maissa ja asuikin Joni ja tämän äidin luona. Brunolle Joni myös kirjoitti ja odotti Brunon kirjeitä maailmalta malttamattomana.

Joni Skiftesvik kertoo romaanissaan miten hän on käyttänyt erilaisia aineksia tosielämästä kirjoittaessaan romaaneitaan. Hauskasti saattaa tosielämän kokemuksen muoto tai vaikka henkilöiden sukupuoli muuttua, kun kirjailija kirjoittaa romaanejaan. Kirjailija luo teoksiinsa uutta ja uudenlaista elämää, eikä vain kerro joskus tapahtunutta. Kaunokirjallisuus ei ole todellisuuden jäljentämistä sellaisenaan vaan sen täytyy vakuuttaa lukija siitä, että näin on ehkä tapahtunut joskus jossakin.

Tietenkin satamapaikkakunnalla reilut 50 vuotta sitten oli tyrkyllä myös laivoista saatavaa viinaa ja tupakkaa. Merimiehet saivat viinan ja tupakan myynnillä hieman lisätienestiä mutta varsinaisen tilin tekivät oikeat trokarit. Viinaa ei aina uskaltanut tuoda suoraa maihin vaan se piti upottaa vaikka säkissä mereen. Erään tällaisen säkin Joni löytää vahingossa mutta pudottaa sen takaisin veteen. Vaikka kyse oli laittomasta viinasta, koki Joni tapauksesta huonoa omaatuntoa ja pelkäsi jonkun trokarin kostavan asian. Pelko painui uniin saakka. Muistan omasta lapsuudestani samankaltaista huonon omantunnon piinaa, jonkun pikkukolttosen takia, joka pikkupojan mielessä pausui valtavaksi.

Vaikka Finlandia City on rehellisesti omaelämäkerrallinen romaani, olisi muistelman muoto ollut mielestäni parempi ratkaisu. Kun Skiftesvik erkaantuu lapsuus- ja nuoruusaikojen kuvauksesta lähemmäksi nykyaikaa, kuten kertoessaan merenrantametsän suojelemisesta ahneilta kunnan kaavoittajilta, on lukija hieman ymmällä. Onneksi romaani kirjallisuuden muotona nielee melkein mitä tahansa. Skiftesvikin tapa kirjoittaa hankalistakin asioista valoisasti, pelastaa paljon. Silti kirjalle olisi mielestäni ollut hyväksi, jos kirjailija olisi pitäytynyt pelkästään lapsuutensa ja nuoruutensa ajoissa.

Juha Pikkarainen