Svetlana Aleksijevits Neuvostoihmisen loppu Tammi 2018

30.8.2018

Tsekkoslovakian miehityksestä tuli reilut viikko sitten kuluneeksi 50 vuotta. Vaikka kyseessä oli kylmän sodan aikainen valtapoliittinen ei pelkästään ideologinen teko, missä Neuvostoliitto Varsovan liitto käsikassarana prutaalisti tappoi uudenlaisen sosialismin oraat Dubcekin Tsekkoslovakiassa, on aiheellista puhua myös Neuvostoliitosta. Valtion hajotessa on neuvostoihmisten omista kokemuksista kirjoitettu mielestäni vähän. Yleensä Neuvostoliittoa ja sen kansalaisten kokemuksia on tarkasteltu ulkopuolisen silmin maan oloja hämmästellen ja kauhistellen.

Onneksi valkovenäläinen vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Svetlana Aleksijevits on tarttunut aiheeseen. Äsken ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa Aleksijevitsin itsensä kehittämä ns. yhteisöromaani nimeltään Neuvostoihmisen loppu, alaotsakkeena Kun nykyhetkestä tuli second handia. Tiiliskivenkokoisen 700-sivuisen romaanin on ammattitaidolla suomentanut Vappu Orlov. Vuonna 1948 Ukrainassa syntynyt Aleksijevits asuu nykyisin Minskissä Valko-Venäjällä. Hän on opiskellut journalistiikkaa ja työskennellyt toimittajana ennen kirjailijauraansa.

Neuvostoihmisen loppu perustuu kirjailijan tekemiin laajoihin haastatteluihin, joita hän on tehnyt vuosina 1991 – 2001 ja 2002 – 2012. Aleksijevits on jakanut romaaninsa kahteen osaan, jotka puolestaan on jaettu kymmeneen lukuun. Jokainen luku on yhden ihmisen ja tämän perheen tai suvun tarinaa. Itseäni hämmästytti se valtava ero mikä muulla maailmalla ja neuvostoihmisillä oli suhtautumisessa Mihail Gorbatsoviin, hänen ajatuksiinsa ja tekoihinsa.

Neuvostoliiton ulkopuolella Gorbatsoviin ja varsinkin hänen vaimoonsa Raisaan suhtauduttiin yksinomaan positiivisesti. Valtion ja puolueen otteen löystyminen sekä valinnanvapauden lisääminen nähtiin Neuvostoliiton ulkopuolella oikeanlaisena muutoksena. Moni Aleksijevitsin haastattelema neuvostoihminen oli täysin päinvastaista mieltä. Vaikka puolue ja valtio kontrolloi ihmisten elämää, se antoi myös turvaa. Neuvostoihmisillä oli myös aitoa aatteellisuutta ja moni vanha kommunisti koki Gorbatsovin myyneen Neuvostoliiton lännelle. Tietenkin näitä ajatuksia ruokki ns. ryöstökapitalismin aika heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, jolloin kaikki oli kaupan ja maassa vallitsi täydellinen sekamelska.

Romaanin kahden osan välillä on mielestäni selvä ero, joka korostuu jälkimmäisen osan kuvauksissa. Moni haikailee Neuvostoliiton aikoja siksi, että silloin vallitsi jonkinlainen veljeys eri neuvostokansojen välillä idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Tänään Venäjällä on melkein sota entisten neuvostokansalaisten kesken. Idästä tulevat, nykyään islaminuskoiset, ovat halpatyövoimaa ja monen mielestä terrorismin siemeniä. Neuvostoliiton aikaan maan sisäinen passijärjestelmä esti vapaan liikkumisen mutta loi myös monen mielestä turvaa kaikille kansalaisille.

Kun tämän hetken yksilöllisyyttä korostavasta ajasta katselee aikaa taaksepäin, keskinäinen solidaarisuus ja kansojen välinen ystävyys saattaa tuntua pelkästään naurettavalta terminologialta. Vaikka Neuvostoliitossa oli paljon iskulauseita ja osa niistä oli pelkkää sananhelinää, moni neuvostoihminen myös oikeasti uskoi niihin. Kun iskulauseita ja yleviä ajatuksia opetettiin kouluissa neuvostoihmisille monta sukupolvea, ne myös omaksuttiin. Kun sitten yhtäkkiä kaikelta opetetulta katoaa pohja pois, on ihminen oikeasti ymmällä. Jos samanaikaisesti ihmisten väliset tuloerot kasvavat räjähdysmäisesti ja monet ennen kohtalaisesti eläneet ihmiset sortuvat nopeasti köyhyyteen, alkaa katkeruutta ymmärtää. Monesti tuo katkeruus myös johtaa itsemurhiin.

Svetlana Aleksijevits kirjoittaa romaaninsa esipuheessa mielestäni kuvaavasti: ”Se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme. Emme me silloin siitä paljon puhuneet. Mutta nyt, kun maailma on peruuttamattomasti muuttunut, se silloinen elämämme on alkanut kiinnostaa kaikkia; olipa se millaista tahansa, se oli meidän elämäämme.”

Tänään, kun moni on sitä mieltä, että Venäjä on pahan valtakunta sekä kaiken pahan alku ja juuri, kannattaisi tutustua yhteisöromaaniin Neuvostoihmisen loppu. Ehkä kaikkein kärkkäimmät syytökset lievenisivät tai ainakin presidentti Putinin suosion suuruudelle löytyisi jonkinlainen syy.

Juha Pikkarainen