Häggman-Keskisarja-Kuisma-Kukkonen 1918 WSOY 2018
12.1.2019
Suomessa on juhlittu ja
muisteltu kaksi vuotta peräkkäin sadan vuoden takaisia tapahtumia.
Ensin käsiteltiin itsenäistymiseen johtaneita tapahtumia ja
itsenäisyysjulistuksen antamista vuonna 1917 ja viime vuonna sitä
seurannutta sisällissotaa ja sen karmeita jälkiselvittelyjä vuonna
1918. Historiantutkijat Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku
Kuisma sekä vanhojen valokuvien parissa elämäntyönsä tehnyt
Jukka Kukkonen julkaisivat viime vuonna pätevästi kirjoitetun ja
kuvitetun teoksen 1918. Kirjan on kustantanut WSOY. Kyse on
poikkeuksellisen hienosta kirjasta, joka murtaa myyttejä ja
ajatusluutumia.
Teemu Keskisarja
ihmettelee miten huonolla sotataidolla punaiset nousivat kapinaan.
Joukkoja johti yksi suomenkielinen upseeri, Venäjän – Japanin
sodan luutnantti Ali Aaltonen. Muu päällystö oli tsaarinajan
aliupseereita ja sotamiehiä. Kansakoulussa Suomen kartan nähneet
känsäkourat ryhtyivät kylmiltään strategeiksi. Päällystön
kokemuksesta kertoo Viipuri – Pietari radasta vastanneen
rykmentinkomentaja Matti Sorsan kokemus – työskentely rautateillä
jarrumiehenä. Valkoisilla oli 1200 jääkärin lisäksi satoja
tsaarinajan upseereita ja skandinaavisia vahvistuksia. Pätevät
kouluttajat kasvattivat taistelujoukkojen tasoeroa. Lopullisen
niitin löivät sodassa kouliutuneet saksalaissotilaat, jotka
nousivat maihin huhtikuun alussa. Vertailtaessa sisällissodan
taistelevia osapuolia, lopputulos ei voinut olla toinen.
Teemu Keskisarja pitää
vääränä väitettä vuoden 1918 tapahtumista vaiettuna tabuna.
Vuosi 1918 on historiamme tutkituin aihe niin määrällisesti kuin
laadullisestikin. Ns. valkoinen totuus oli valitettavasti ainoa
totuus liian pitkään. Suurimman vääryyden kokivat sodan jälkeen
teloitetut ja vankileireillä nälkään näännytetyt punaiset.
Heidät petti kaikki, niin Venäjälle paenneet omat johtajat kuin
voittajatkin. Vankileirien katastrofi kesti koko kesän ja armeija,
senaatti, tynkäeduskunta sekä virkakoneisto olivat siitä
vastuussa. Laillisuuden pitkä perinne heitettiin lokaan.
Kai Häggman kirjoittaa
sivistyneistön suhtautumisesta sisällissotaan. Sodan alussa
rintamalinjan ulkopuolella elämä oli melko tavanomaista, eikä moni
edes uskonut sotatilaan. Hämeenlinnassa Arvi A.Karisto arveli vielä
helmikuun puolimaissa, että yleinen kansalaissota saattoi olla
edessä. Helsingissäkin senaattorit ja porvaripoliitikot kulkivat
aluksi kaupungilla ihmettelemässä punakaartin vartijoita. Vasta
punakaartin tekemät murhat ja ryöstöt nostattivat kauhua. Häggman
kirjoittaa Kariston päiväkirjojen osaltaan todistavan sen, kuinka
vähäisen ja väärän tiedon varassa Suomessa elettiin. Perättömät
huhut levisivät myös sanomalehtien kautta.
Suomalainen sivistyneistö
otti saksalaiset joukot vastaan avosylin. Vähäistä kritiikkiä
esitti Karisto, joka kirjoitti saksalaisista venäläisiäkin
pahempia varkaita. Kieleen tuli saksalaisperäisestä besorkkauksesta
vuonna 1918 ajankohtainen uudissana. Häggman kirjoittaa, että
suomalaisilla kirjailijoilla oli vuonna 1918 ja myöhemminkin
taipumusta tanssia suurvallan sotilassaappaan tahtiin. Edes Saksan
keisarivallan romahtaminen ei vienyt suomalaisen kulttuuriväen uskoa
saksalaisen kulttuurin ylivertaisuuteen. Sokeasta uskosta
saksalaisiin jäi muistoksi pölyttymään kustantajan varastoon
Kansallisteatterin ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jalmari Hahlin
kirjoittama kirjanen Tuleva
kuninkaamme.
Markku Kuisma kirjoittaa,
että sisällissodassa liike-elämä ryhmittyi valkoisen armeijan
taakse. Vaikka maata omistava talonpoikaisto vihasi
metsäkapitalistia, vihasi se enemmän sosialismia. Sisällissodassa
oli Kuisman mielestä kyse yhteiskunnallisesta kamppailusta.
Valkoinen Suomi
oli määräävältä ytimeltään hyväosaisten, oppia saaneiden ja
valtaan tottuneiden liitto, punainen Suomi taas köyhän, osattoman
ja osaamattoman väestönosan emansipaatiota. Tämä
heijastui myös sotaan ja etenkin sen terroritekoihin. Koston,
puhdistuksen ja luokkavihan valtavirtaan sisältyi myös voittajien
harkittuja ja järjestelmällisiä terroritoimia. Niiden tarkoitus
oli juuria kapinaliike ja tukahduttaa työväenliike mieluiten
ikiajoiksi.
Sisällissodan
jälkeen liike-elämän asema korostui Paasikiven johtamassa
senaatissa. Sen kokoonpano heijasti Suomen sisäisiä valtasuhteita,
joita ei mitattu vaaleissa. Kun Mannerheim joutui syrjään kesällä
1918, vientiteollisuus tuki häntä. Se tarvitsi markkinoita
Englannista ja Ranskasta ja Mannerheim tunsi ne maat. Paasikiven
senaatti teki myös kauaskantoisen ratkaisun, kun osti pörssiyhtiö
Gutzeitin valtiolle. Tuosta kaupasta alkoi koko maan teollistajaksi
kasvaneiden valtionyhtiöiden rypäs, jota muutamat Suomen viime
hallitukset ovat kilvan hävittäneet. Mannerheim palkitsi
hyväntekijänsä banaanivaltioiden tapaan. Gösta Serlachius
ylennettiin rivimiehestä everstiluutnantiksi ja Rudolf Walden
luutnantista kenraalimajuriksi. Kuisma kertoo myös länsivaltojen
Helsinkiin asettamasta ulkomaankaupan valvontakomissiosta, joka
poistui maasta vasta kesällä 1919, kun markkinat länteen
lopullisesti avautuivat.
Kirja
1918 sisältää uutta tietoa ja uusia näkökulmia koko vuoden 1918
tapahtumiin Suomessa. Teoksen asiantuntevia kirjoituksia tukee
mainiosti Jukka Kukkosen kokoama ainutlaatuinen kuvameteriaali.
Kannattaa tutustua.
Juha
Pikkarainen
Kommentit
Lähetä kommentti