Janne Simonpoika Utriainen Pyhävaara Karisto 2018

20.1.2019

Olen hämmästyneenä ja huvittuneena seurannut mediaa, kun tammikuussa uutisoidaan Uudellamaalla ja varsinkin Helsingissä lumisateesta ja pakkasesta. Minusta kyseessä ei ole uutinen vaan normaali ja jokavuotinen asia. Tulee semmoinen vaikutelma, että ihmisiä pidetään tyhminä, tunnottomina ja sokeina. Etelä-Suomessa on lähes poikkeuksetta tammikuussa pakkasta ja sade tulee lumena. Onko media sisäistänyt hitaasti tulevan ilmastonmuutoksen jo liiankin hyvin ja uutisoi pakkasista ja lumisateesta kuin eläisimme jo kaukana tulevaisuudessa? Ihmisten aiheeton ja turha pelotteleminen pitää lopettaa ja luottaa ihmisten aisteihin.

Pohjoisen todellisuuteen tottunut ja siinä elävä Janne Simonpoika Utriainen ihmettelee myös median uutisointia ilmoista esikoiskirjassaan Pyhävaara. Kirjan on kustantanut Karisto. Inarin Turvejärvellä asuva Utriainen on elättänyt itsensä ja perheensä sekalaisilla töillä mitä pohjoisessa eläminen monesti edellyttää. Tämä näkyy myös Pyhävaaran 17 novellissa. Niiden miljöö ja tapahtumat vaihtelevat pohjoisen ihmisten ammattien mukaan. Ollaan Inarilla, Jäämerellä tai tunturissa, jos tarina sitä vaatii.

Kustantaja mainostaa kirjan kansilehden takasivulla Pyhävaraa erätarinoiden kokoelmana mutta mielestäni kirja on paljon muuta, ihan oikea novellikokoelma. Sen novelleissa kuvataan elämää pohjoisessa hyvin monipuolisesti. Kalastaminen ja metsästäminen kotitarpeiksi kuuluu pohjoiseen elämäntapaan. Se ei ole harrastamista vaan elämisen ehto. Töiden kausiluontoisuus kuuluu myös pohjoiseen elämäntapaan. Välillä ollaan teurastamassa poroja tai kalastamassa Jäämerellä. Turistitkin vaativat tänään aikaisempaa enemmän ja niitä pitää opastaa tai pitää olla myös portsarina tunturikeskuksen kapakassa paimentamassa ihmisiä. Mutta Kela ja verottaja eivät aina ymmärrä ja byrokraattien kanssa novellien henkilöillä tulee turhaa kahnausta.

Parhaimmillaan Utriainen on mielestäni kuvatessaan lapsia, vanhuksia tai vammaisia. Varmaankin omia lapsiaan esimerkkinään käyttäen kuvaa Utriainen hienosti lapsen mielikuvituksen voimaa novellissa Yellow Rose. Siinä inarilainen maisema vaihtuu lapsen mielessä Villiksi länneksi. Ei tarvita muuta kuin keppihevonen ja vilkasta mielikuvitusta kun outamaa muuttuu preeriaksi ja keppihevonen hienoksi hevoseksi.

Hyvin koskettavasti ja myötäeläen Utriainen kuvaa vanhaa metsuri Tauno Aaltosta, joka haluaa asua syrjäisellä Inarilla, vaikka lääkäri patistelee palvelutaloon Ivaloon. Tauno on tottunut huolehtimaan itsestään. Hän pärjää pienellä eläkkeellä ja kotitarvekalastuksella. Hän osaa myös säilöä talveksi maan ja veden antimia. Kunto on kuitenkin heikentynyt ja Tauno kaatuu veneensa pohjalle verkkoreissulla. Onneksi muitakin on liikkeellä ja Tauno pääsee hinauksessa kotiin. Seuraavana aamuna pelastaja käy vielä ohikulkiessaan katsomassa, ettei Taunolla ole hätää. Kun pääsee talven yli, niin taas helpottaa. Tekeminen pitää ihmisen kunnossa ja sitä vanha metsuri haluaa. Taunon mielestä hän kuolisi tekemisen puutteeseen, jos joutuisi palvelutaloon toisten passattavaksi.

Itse pidin kokoelman päättävää novellia Mettäveret sen parhaana. Novellissa kerrotaan syntymässään fyysisesti vammautuneesta Kenneth Vuontisjärvestä. Hänen nimensäkin on vääntynyt kehon lailla lyhyemmäksi Kepuksi. Lyhyemmän niemen antoi naapurin mies, joka myös opetti Kepun metsästämään. Koiransa kanssa Kepu kulkee metsällä, vaikka liikkuminen on vamman takia vaikeaa ja vaikeannäköistä. Tuosta oudonnäköisestä kulkemisesta on kuitenkin hyötyä, sillä riistakaan ei älyä outoa kulkijaa uhaksi.

Novellissa Mettäveret Utriainen osaa kuvata Kepun mielenliikkeitä ja erilaisuutta. Osa lähiyhteisöstä kuitenkin voivottelee tämän vammalle, vaikkei siihen Kepun mielestä ole mitään syytä. Novellissa on mukana ihmisten ennakkoluuloja ja turhaa voivottelua, jonka ihmisen vamma valitettavasti saattaa aiheuttaa. Mielestäni pitäisi riittää se, että vammainen on itse tyytyväinen itseensä ja omaan tilaansa. Voivottelulla ja vamman häpeämisellä asiat eivät varmasti parane.

Janne Simonpoika Utriaisen novellikokoelma Pyhävaara nousee paljon perinteisen eräkirjan yläpuolelle oikeaksi novellikokoelmaksi. Tekijältä voi tulevaisuudessa odottaa lisää mielenkiintoista luettavaa, vaikka niitä erätarinoita, joita kustantaja jo Pyhävaarassa mainostaa.

Juha Pikkarainen