Eric Vuillard Päiväkäsky Siltala 2019

29.9.2019

Muutama viikko sitten professori Anu Kantola ja akatemiatutkija Hanna Kuusela julkaisivat laajan kyselytutkimuksen rikkaitten suomalaisten ajatuksista ja mielipiteistä. Suomen rikkaimman promillen edustajat esittivät nimettöminä mielestäni niin rankkoja mielipiteitä, ettei sellaisia haluaisi edes kuulla vaikutusvaltaisilta ihmisiltä. Hyvinvointivaltion taloudelliselta eliitiltä odottaisi edes jonkinlaista ymmärrystä ja sympatiaa huonompiosaisia kohtaan sekä uskoa demokraattiseen tapaan hallita maata. Valitettavasti tällaiset odotukset osoittautuivat turhiksi. Taloudellinen eliitti on itsekästä ja hyvin oikeistolaista joukkoa, ennen olisi puhuttu taantumuksellisista ihmisistä.

Suomalaisen taloudellisen eliitin rankat mielipiteet ja ajatukset tulevat mieleen, kun lukee ranskalaisen kirjailijan ja elokuvaohjaajan Eric Vuillardin pienen kertomuksen nimeltään Päiväkäsky. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen ja kustantanut Siltala. Vuonna 2017 Päiväkäsky palkittiin Ranskan tärkeimmällä Goncourt – kirjallisuuspalkinnolla. Vuonna 1968 syntynyt Eric Vuillard asuu Lyonissa.

Päiväkäsky alkaa vaikuttavasti, oikeastaan shokeeraavasti. Helmikuun 20. päivänä 1933 kokoontuu 24 Saksan tärkeintä teollisuusjohtajaa valtiopäivätalolle puhemies Hermann Göringin pyynnöstä. Myös valtakunnankansleri Adolf Hitler osallistuu tilaisuuteen. Göring kertoo tulevasta vaalikampanjasta, joka on viimeinen seuraavaan kymmeneen tai vaikka sataan vuoteen, jos NSDAP voittaa vaalit. Saksaan tarvitaan vakautta ja talous vaatii rauhaa ja napakkaa otetta. Göring kertoo teollisuusjohtajille, ettei natsipuolueella ole yhtään rahaa, jolla toteuttaisi vaalikampanjan. Tarvitaan taloudellista tukea. Hyvin tottuneesti ja auliisti teollisuusjohtajat antavat rahaa joku miljoonan ja jotku satojatuhansia.

Jotta lukija ymmärtää natsien saamien rahalahjojen oikean luonteen, pitää Vuillardin mielestä puhua oikeilla nimillä, yhtiöiden nimillä. Rahaa antoivat tänäänkin toimivat yhtiöt BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Siemens, Allianz ja Telefunken. Nämä yhtiöt rahoittivat natsien valtaannousun ja vieläpä hyötyivät taloudellisesti keskitysleirien ilmaisesta työvoimasta. Kaikki tehtiin tietoisesti. Aiheellisesti voi kysyä, minkälaisia arvoja nämä yhtiöt sekä niiden johtajat ja omistajat edustivat?

Päiväkäskyssä kerrotaan myös siitä, miten muut Euroopan valtiot ja heidän johtajansa suhtautuivat natsien valtaannousuun ja alueiden valtaamiseen ennen toisen maailmansodan syttymistä. Kirjassa kerrotaan myös siitä, miten vielä tänäkin päivänä koulujen historianopetus toistaa natsien itsensä keksimää kertomusta siitä, miten tapahtumat menivät. Natsi-Saksa loi propagandaministeri Joseph Göbbelsin johdolla kaikesta eräänlaisen kuvaelman, joka poikkesi valtavasti siitä, mitä todella tapahtui. Vuillard irvailee brittien liialliselle tahdikkuudelle ja diplomatian koukeroille. Britit halusivat oikeasti uskoa natseista hyvää, vaikka hyvin näkivät, ettei siihen ole vähäisintäkään aihetta. Ja natsit uskoivat omaan ylivertaisuuteensa, koska kukaan ei pannut heille hanttiin.

Itsekin historiaa opiskelleena hämmästyin Vuillardin kertomusta Itävällan Anschlussista maaliskuussa 1938. Göbbelsin propaganda kertoi itävaltalaisten pyynnöstä maahan salamasodan vauhdilla vyöryvistä saksalaisjoukoista, jotka sankat väkijoukot ottivat hurraten vastaan. Tosiasiassa natsien panssarit ja muut ajoneuvot hyytyivät keväisille teille ja panssarivaunut piti viedä Wieniin junakyydillä. Koko homma myöhästyi pahasti ja vastaanottojärjestelyitä piti rukata moneen kertaan. Eikä Anschlussin valmistelukaan sujunut leppoisissa tunnelmissa vaan Itävallan silloinen valtiojohto pakotettiin hyväksymään natsien ehdot muutoksitta. Kaiken kukkuraksi itsenäisen valtion johtomiehiä nöyryytettiin mennen tullen. Tästä ei Göbbelsin propagandassa tietenkään kerrottu ja se meille vielä tänäänkin opetetaan kouluissa.

Eric Vuillardin Päiväkäskyä ei ole turhaan palkittu useilla palkinnoilla, sillä kyseessä on monella tapaa pysäyttävä kirja. Elokuvaohjaajana kirjailija osaa leikata hienosti eri tapahtumat toisiinsa liittyviksi ja tästä kollaasista muodostuu aivan uudenlainen kuva. Se on enemmän kuin osiensa summa. Kirjailijan ironinen ote miellytti myös, koska nauru vaikka sarkastinenkin, avaa lukijan mielessä uusia näkökulmia vakavaankin asiaan. Taloudellisen eliitin mielipiteet ja ajatukset ovat aina vakava asia. Se oli sitä yli 80 vuotta sitten ja se on sitä myös tänään. Jäljet valitettavasti pelottavat.

Juha Pikkarainen