Riikka Kaihovaara Villi ihminen ja muita luontokappaleita Atena 2019

18.11.2019

Minä ja minun lapseni pelkäsimme 1960-luvulta 1990-luvulle maailmanpaloa, joka alkaisi suurvaltojen välisellä ydinsodalla. Asearsenaali oli niin suuri, että koko maapallo olisi pystytty räjäyttämään avaruuden äärettömyyteen. Ainakin tähän asti nuo pelot ovat osoittautuneet turhiksi, vaikka joskus vieläkin herään painajaiseen suuresta sodasta. Tänään, kun minulla on jo liuta lastenlapsia, me kaikki yhdessä pelkäämme vääjäämättömästi etenevää ilmastonmuutosta, joka tekee maapallosta hankalan paikan elää ihmiselle ja ainakin osalle eläimistä ja kasveista.

Toimittaja ja dokumentaristi Riikka Kaihovaara on ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita tarttunut laajasti ihmisen luontosuhteeseen. Kirjan on kustantanut Atena. Kohta nelikymppinen Riikka Kaihovaara on työskennellyt yli kymmenen vuotta tv-toimittajana ja tehnyt useita tv-dokumenttejä. Lisäksi hän on kirjoittanut tietokirjoja. Villi ihminen oli tänä vuonna ehdolla Helsinhin Sanomien – kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Kyseessä on esseekokoelma, jossa on yhdeksän esseetä. Niissä Kaihovaara tarkastelee luontoa, luonnonsuojelua ja ihmisen luontosuhdetta. Kaihovaara tunnustautuu luonnonsuojelijaksi mutta hän tarkastelee myös omien käsitystensä muuttumista. Hän asettaa perinteiset suojelutavat kyseenalaisiksi ja liiaksi ihmisen ylivertaisuuteen pohjautuviksi. Hän karsii kaiken romantiikan ja ihanteellisuuden mikä luonnonsuojeluun liitetään. Esikuvanaan Kaihovaara pitää Gary Snyderiä ja tämän esseekokoelmaa Erämaan opetus. Omassa ajattelussaan Kaihovaara lähtee siitä, että ihminen on vain osa luontoa, ei sen enempää.

Esseessä nimeltään Viidakon julmuus Kaihovaara kirjoittaa miten osa luontoaktivisteista idealisoi luonnon ja puhuu hellästä luontoäidistä. Tosiasiassa luonto on kuitenkin villi ja usein hyvin julma. Tähän luonnon julmuuteen törmää melkein päivittäin mediassa, kun poikaset eksyvät emoistaan tai eläimet tappavat toisiaan. Sitten ihmiset kauhistelevat ja hölmöimmät puuttuvat asiaan tai kutsuvat vaikka palokunnan apuun. Kaihovaara kirjoittaa, miten pitkällä luontoretkellä voi kohdata vaikka päiviä kestävän sateen ja tuulen. Luonto ei olekkaan kaunis tai hellä. Luonto ei kuitenkaan arvosta tai arvostele kuten ihminen. Se on vain olemassa.

Luontoon on aina liitetty kauneus ja jylhyys. Kuvataiteen kansallisaarteistakin monet kuvaavat kaunista luontoa. Esseessä Ruma luonto Kaihovaara kertoo Vuosaaren täyttömäestä ja sille ajan kuluessa levinneestä luonnosta. Vanhan kaatopaikan päälle on reilussa 20 vuodessa rakennettu 60 metriä korkea vuori. Nyt siellä elää yli 400 putkilokasvia ja runsaasti uhanalaisia hyönteisiä ja muita eläimiä. Luonnon rumuus suojelee sitä, koska ruma luonto ei kiinnosta ihmistä.

Esseessä Kansallispuisto palaa Kaihovaara kirjoittaa, ettei osaa olla kansallispuistossa niin kuin pitäisi. Hänen mielestä siellä tuntuu kuin kulkisi suuren näytelmän lavasteissa. Ne ovat kyllä komeita mutta todellinen luonto on toisaalla. Meidänkin kansallispuistot ovat yhä enemmän rakennettuja. Maaston kulumisen takia ne on reititetty ja opastettu. Ihmiset haluavat luonnonkin helposti sulavana ja sopivan kokoisiksi paloiksi viipaloituna. Erityisesti ihmettelen kuten Kaihovaarakin luonnon ennallistamisvimmaa. Ennallistamisessa ajatus ja lähestymistapa koko asiaan on väärä. Siinä on tavoiteena nähdä luonto jonakin kohteena ei niinkään luontona sellaisenaan.

Ehkä hätkähdyttävin Kaihovaaran esseistä on nimeltään Kulttuuri suolessamme. Siinä hän kirjoittaa ihmisen suolistossa elävistä bakteereista. Minullekin oli yllättävä tieto, että elollisen materian suuri enemmistö on suojassa katseilta. Maapallolla elävien bakteereiden massa on karkeasti arvioiden yhtä suuri kuin kaikkien kasvien biomassa ja moninkertainen eläimiin verrattuna. Bakteerien monimuotoisuus ylittää muun elonkirjon moninkertaisesti. Se meidän kaikkien olisi myös hyvä muistaa, että bakteerit olivat maapallon ensimmäinen elämänmuoto ja todennäköisesti myös viimeinen. Ja kaikesta tästä me tiedämme vielä hyvin vähän.

Riikka Kaihovaaran Villi ihminen on hyvin kirjoitettu, pysähdyttävä ja uusia ajatuksia herättävä kirja. Kaihovaara kirjoittaa perinteisestä poiketen ja kaivaa esille sellaisia tietoja ja ajattelutapoja, joita ei arkikeskusteluissa tapaa. Hän myös kääntää lukijan käsityksiä ihmisen ylivertaisuudesta ja kaiken ylittävästä ajattelusta toisaalle. Sinne missä luonto valtaa ihmisen tekemiä jälkiä ja voi hyvin, vaikka muuttuukin koko ajan.

Juha Pikkarainen