Heidi Mäkinen Ei saa elvyttää Karisto 2020

9.3.2020

Vanhustenhoito ja sen ongelmat eivät jätä ketään kylmäksi. Jokaisella tuntuu olevan asiasta varma mielipide ja syyttävä sormi osoittaa päättäjiä sekä valtiollisia että kunnallisia. Ongelmat pitää tietenkin ratkaista mutta minusta tuntuu, että monilla ihmisillä on tässä asiassa aukkoja tiedoissa. Kuvitellaan, että jokainen ihminen henkilökohtaisesti törmää vanhustenhuollon ongelmiin. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei joudu mihinkään laitokseen tai toisten armoille elämänsä lopulla. Suurin osa ihmisistä päättää omista asioistaan elämänsä loppuun asti. Silti pelko toisten armoille joutumisesta on ihan aito ja oikea.

Hyvin omatoimisesta ja uskaliaasta vanhuksesta kirjoittaa Heidi Mäkinen toisessa romaanissaan nimeltään Ei saa elvyttää. Kirjan on kustantanut Karisto. Kirjailija ja bloginpitäjä Heidi Mäkinen on varsinaisesta ammatiltaan lääkäri, joka on nähnyt työssään monenlaisia vanhusten kohtaloita. Silti romaanin päähenkilö Auri Aarto on poikkeus joukossa. Hän on eläkkeelläoleva hammaslääketieteen professori, joka asuu miehensä kuoleman jälkeen yksin Bulevardin varrella olevassa isossa asunnossa. Tolkuttoman työorientoitunut Auri kokee eläkkeelläolon kuin rangaistuksena, jossa hänet on erotettu väkisin työstä.

Auri pelkää monen muun vanhuksen tavoin muiden armoille joutumista, vaikka hän on parempiosaisena ollut oikeastaan koko ikänsä muiden armoilla. Hänellä oli kiltti mies, joka lastenhoitajan kanssa hoiti perheen ainoan lapsen. Kotiapulaiset ovat aina hoitaneet Aurin kotia, sillä työ ja siihen liittyvät velvollisuudet ovat vieneet kaiken ajan. Kaikesta tästä huolimatta Auri pelkää vanhuutta.

Vaikka Aurin elämä on ollut helppoa ja hän on saanut tehdä sellaista työtä mitä on rakastanut, jotakin on kuitenkin jäänyt kokematta. Kun hänen vakituinen taksikuskinsa Reino jää tulematta kauppareissulla, nuori Natalia tarttuu tilaisuuteen. Sattumalta hän huomaa Aurin hieman hätääntyneenä rollaattorin kanssa kadun reunassa. Natalia tarjoutuu viemään Aurin kotiin. Siitä alkaa erikoinen ystävyys, jossa Auri pääsee kokemaan sellaista, mitä ei ole koskaan uskaltanut tehdä. Aivan yhtä uutta ja outoa ystävyys antaa myös Natalialle.

Natalia tekee keikkaluontoisia siivoustöitä ja unelmoi paremmasta huomisesta. Lähitavoitteena on uuden pölyimurin hankinta. Natalia seurustelee Samun kanssa, joka puolestaan on muurarintöitä tekevä puolipäiväbilettäjä. Töitä tehdään juuri sen verran, että saadaan rahaa biletykseen. Oikeastaan Samu elää Natalian siivellä mutta paremman puutteessa Natalia sietää häntä ja onhan Samu hyvä sängyssä.

Tutustuminen Auriin vie Natalian sellaiseen maailmaan, josta hänellä ei ole ollut mitään käsitystä. Kaksi erilaista maailmaa ja elämäntyyliä törmäävät romaanissa toisiinsa hauskalla tavalla. Keskityttyään koko aikuisikänsä intohimoiseen työntekoon on Aurilla jäänyt ns. tavallinen elämä elämättä. Natalian avulla hän aikoo ottaa kaiken menettämänsä takaisin. Kun sitten kaikki tarpeellinen huumausaineita myöten on koettu, voi Natalia auttaa Auria jättämään maallisen taivalluksensa taakseen. Tietenkin Auri varakkaana ihmisenä maksaa Natalialle saamistaan palveluksista ruhtinaallisesti.

Aurin tyttären Teklan kautta Mäkinen tarkastelee sairaalamaailmaa, sillä Tekla on tavallinen terveyskeskuslääkäri. Auri on pettynyt tyttäreensä. Hän sanoo tältä puuttuvan kunnianhimoa, koska ei ole pyrkinyt urallaan eteenpäin. Mutta terveyskeskuslääkärithän ovat lähimpänä tavallista ihmistä ja juuri he auttavat ihmisiä eniten. Terveyskeskustyö on kuitenkin raskasta, puhuvathan nuoret lääkärit terveyskeskustyöstä työnä suolakaivoksessa, viitaten työn raskauteen. Kun Auri muistuttaa Teklaa siitä, että hän haluaisi jo lähteä, eikä häntä missään tapauksessa saa elvyttää. Sarkastisesti Tekla käskee äitiään tatuoimaan rintaansa kirjaimet DNR eli englanniksi lyhenteen Ei saa elvyttää.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää on hauska romaani vakavasta aiheesta. Kun me jokainen vanhenemme, on yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma turvattomuus todellinen ongelma. Vaikka olisimme kuinka rationaalisia ja vakuuttelisimme itsellemme, ettei minulle tapahdu mitään kamalaa vanhana, hiipii epäilys kuitenkin mieleemme halusimme tai emme. Pelkästään tämänkin takia vanhoista ja uusista ystävistä kannattaa pitää kiinni. Pelkkä mukava juttukaverikin auttaa ja tekee vanhana elämisestä mielekästä.

Juha Pikkarainen