Heidi Mäkinen Ei saa elvyttää Karisto 2020
9.3.2020
Vanhustenhoito ja sen
ongelmat eivät jätä ketään kylmäksi. Jokaisella tuntuu olevan
asiasta varma mielipide ja syyttävä sormi osoittaa päättäjiä
sekä valtiollisia että kunnallisia. Ongelmat pitää tietenkin
ratkaista mutta minusta tuntuu, että monilla ihmisillä on tässä
asiassa aukkoja tiedoissa. Kuvitellaan, että jokainen ihminen
henkilökohtaisesti törmää vanhustenhuollon ongelmiin. Kuitenkin
ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei joudu mihinkään laitokseen
tai toisten armoille elämänsä lopulla. Suurin osa ihmisistä
päättää omista asioistaan elämänsä loppuun asti. Silti pelko
toisten armoille joutumisesta on ihan aito ja oikea.
Hyvin omatoimisesta ja
uskaliaasta vanhuksesta kirjoittaa Heidi Mäkinen toisessa
romaanissaan nimeltään Ei saa elvyttää. Kirjan on kustantanut
Karisto. Kirjailija ja bloginpitäjä Heidi Mäkinen on varsinaisesta
ammatiltaan lääkäri, joka on nähnyt työssään monenlaisia
vanhusten kohtaloita. Silti romaanin päähenkilö Auri Aarto on
poikkeus joukossa. Hän on eläkkeelläoleva hammaslääketieteen
professori, joka asuu miehensä kuoleman jälkeen yksin Bulevardin
varrella olevassa isossa asunnossa. Tolkuttoman työorientoitunut
Auri kokee eläkkeelläolon kuin rangaistuksena, jossa hänet on
erotettu väkisin työstä.
Auri pelkää monen muun
vanhuksen tavoin muiden armoille joutumista, vaikka hän on
parempiosaisena ollut oikeastaan koko ikänsä muiden armoilla.
Hänellä oli kiltti mies, joka lastenhoitajan kanssa hoiti perheen
ainoan lapsen. Kotiapulaiset ovat aina hoitaneet Aurin kotia, sillä
työ ja siihen liittyvät velvollisuudet ovat vieneet kaiken ajan.
Kaikesta tästä huolimatta Auri pelkää vanhuutta.
Vaikka Aurin elämä on
ollut helppoa ja hän on saanut tehdä sellaista työtä mitä on
rakastanut, jotakin on kuitenkin jäänyt kokematta. Kun hänen
vakituinen taksikuskinsa Reino jää tulematta kauppareissulla, nuori
Natalia tarttuu tilaisuuteen. Sattumalta hän huomaa Aurin hieman
hätääntyneenä rollaattorin kanssa kadun reunassa. Natalia
tarjoutuu viemään Aurin kotiin. Siitä alkaa erikoinen ystävyys,
jossa Auri pääsee kokemaan sellaista, mitä ei ole koskaan
uskaltanut tehdä. Aivan yhtä uutta ja outoa ystävyys antaa myös
Natalialle.
Natalia tekee
keikkaluontoisia siivoustöitä ja unelmoi paremmasta huomisesta.
Lähitavoitteena on uuden pölyimurin hankinta. Natalia seurustelee
Samun kanssa, joka puolestaan on muurarintöitä tekevä
puolipäiväbilettäjä. Töitä tehdään juuri sen verran, että
saadaan rahaa biletykseen. Oikeastaan Samu elää Natalian siivellä
mutta paremman puutteessa Natalia sietää häntä ja onhan Samu hyvä
sängyssä.
Tutustuminen Auriin vie
Natalian sellaiseen maailmaan, josta hänellä ei ole ollut mitään
käsitystä. Kaksi erilaista maailmaa ja elämäntyyliä törmäävät
romaanissa toisiinsa hauskalla tavalla. Keskityttyään koko
aikuisikänsä intohimoiseen työntekoon on Aurilla jäänyt ns.
tavallinen elämä elämättä. Natalian avulla hän aikoo ottaa
kaiken menettämänsä takaisin. Kun sitten kaikki tarpeellinen
huumausaineita myöten on koettu, voi Natalia auttaa Auria jättämään
maallisen taivalluksensa taakseen. Tietenkin Auri varakkaana ihmisenä
maksaa Natalialle saamistaan palveluksista ruhtinaallisesti.
Aurin tyttären Teklan
kautta Mäkinen tarkastelee sairaalamaailmaa, sillä Tekla on
tavallinen terveyskeskuslääkäri. Auri on pettynyt tyttäreensä.
Hän sanoo tältä puuttuvan kunnianhimoa, koska ei ole pyrkinyt
urallaan eteenpäin. Mutta terveyskeskuslääkärithän ovat
lähimpänä tavallista ihmistä ja juuri he auttavat ihmisiä
eniten. Terveyskeskustyö on kuitenkin raskasta, puhuvathan nuoret
lääkärit terveyskeskustyöstä työnä suolakaivoksessa, viitaten
työn raskauteen. Kun Auri muistuttaa Teklaa siitä, että hän
haluaisi jo lähteä, eikä häntä missään tapauksessa saa
elvyttää. Sarkastisesti Tekla käskee äitiään tatuoimaan
rintaansa kirjaimet DNR eli englanniksi lyhenteen Ei saa elvyttää.
Heidi Mäkisen Ei saa
elvyttää on hauska romaani vakavasta aiheesta. Kun me jokainen
vanhenemme, on yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma turvattomuus
todellinen ongelma. Vaikka olisimme kuinka rationaalisia ja
vakuuttelisimme itsellemme, ettei minulle tapahdu mitään kamalaa
vanhana, hiipii epäilys kuitenkin mieleemme halusimme tai emme.
Pelkästään tämänkin takia vanhoista ja uusista ystävistä
kannattaa pitää kiinni. Pelkkä mukava juttukaverikin auttaa ja
tekee vanhana elämisestä mielekästä.
Juha Pikkarainen
Kommentit
Lähetä kommentti