Luciano Wernicke Olympialaisten merkillinen historia 1896 - 2016 Minerva 2020

22.6.2020

Nykyaikaisten olympialaisten historia alkaa vuodesta 1896, jolloin Ateenassa järjestettiin ensimmäiset nykyisenkaltaiset kisat. Urheilijoita oli kahdestatoista maasta yhteensä 176 ja kilpailulajeja yhdeksän. Kisojen historia ulottuu Antiikkiin asti mutta välissä oli pitkä tauko. Tänä vuonna piti Tokiossa pitää järjestyksessään 32. kesäolympialaiset mutta koronaepidemian takia kisat siirrettiin ensi vuodeksi. Aikaisemmin olympialaisia ei ole siirretty mutta peruttu on maailmansotien takia kolme kertaa vuosina 1916, 1940 ja 1944.

Kun puhutaan tai kirjoitetaan olympialaisista korostuvat erityisesti kisojen urheilutulokset. Isoissa urheilukilpailuissa, joihin kokoontuu valtavasti ihmisiä ympäri maailman tapahtuu kuitenkin kaikenlaista muutakin kuin pelkkiä kilpailuja. Näistä kisoihin liittyvistä sattumuksista ja anekdooteista on argentiinalainen urheilutoimittaja ja tietokirjailija Luciano Wernicke kirjoittanut kirjan Olympialaisten merkillinen historia 1896 – 2016. Kirjan on suomentanut Juuso Arvassalo ja kustantanut Minerva. Aikaisemmin on Wernickeltä julkaistu suomeksi jalkapallon MM-kilpailujen erikoista historiaa luotaava kirja.

Wernicke kirjoittaa kirjassaan kesäolympialaisista, mikä on luontevaa argentiinalaiselle kirjoittajalle, sillä heillähän ei juuri ole talviurheilijoita. Itse olympialaiset olivat jo Antiikissa kesäkisat. Talviolympialaisia alettiin järjestää vasta vuonna 1924 ja Lillehammerin talvikisoista alkaen 1994 ovat talvi- ja kesäkisat vuorotelleet siten, että olympialaisia pidetään kahden vuoden välein. Kooltaan talvikisat ovat selvästi kesäkisoja pienemmät.

Me suomalaiset väitämme, että Suomi juostiin maailmankartalle. Tarkoitamme tuolloin Tukholman kisoista vuonna 1912 alkanutta ja Berliinin kisoihin 1936 jatkunutta Suomen ilmiömäistä yleisurheilu- ja varsinkin juoksumenestystä. Verrattoman urheilumenestyksen ansiosta Suomi alettiin noteerata kansakuntana mutta myös muut maat ovat käyttäneet urheilumenestystä hyödyksi politiikassa. Voimakkainta suurvaltojen USA:n ja Neuvostoliiton välinen kamppailu oli kylmän sodan aikana vuosina 1948 – 1992. Wernicken mukaan menestystä olympialaisissa käytettiin oikeastaan yhtenä kylmän sodan taisteluvälineenä. Se johtui tietenkin olympialaisten saamasta suunnattomasta näkyvyydestä mediassa.

Ulympialaisten boikotoiminen on ollut alusta asti yksi tapa osoittaa mieltä. Pahimmillaan boikotoiminen oli vuosina 1980 ja 1984, jolloin ensin USA liittolaisineen loisti poissaolollaan Moskovasta ja sitten Neuvostoliitto omine liittolaisineen Los Angelesista. Jo ensimmäisistä kisoista Ateenassa oli tietoisesti poissa Kreikan arkkivihollinen Turkki tai silloinen Osmanien valtakunta. Pienempiä boikotteja tai KOK:n päättämiä kisoista sulkemisia on ollut useita. Näin tehtiin Saksalle maailmansotien jälkeen. Onneksi pääosassa on aina ollut urheilu.

Luciano Wernicke kirjoittaa kirjassaan erilaisista sattumuksista tai erikoisuuksista. Kaikkien aikojen nuorin olympiamitalisti Dimitrios Loundras sai pronssia joukkuevoimistelun nojapuukilpailussa vain 10 vuotta ja 218 päivää vanhana jo Ateenassa 1896. Nuorimman mitalistin titteli on yhä hänen hallussaan. Tokion kisoissa 1964 jo Roomassa kultaa voittanut Neuvostoliiton Elvira Ozolina oli suurin suosikki naisten keihäänheitossa. Hän ei yllätyksekseen pärjännyt tällä kertaa vaan jäi viidenneksi ja leikkasi suruissaan päänsä kaljuksi. Atlantan olympialaisissa 1996 turkkilainen mestariampuja Aleadin Yatalakoglu erotettiin joukkuetovereiden vaatimuksesta maansa olympiajoukkueesta äänekkäiden ja pahalta haisevien pierujen takia. Näin ei Turkilla ollut edustajaa lainkaan skeet-ammunnassa. Kaikenlaista muutakin on sattunut olympialaisten pitkässä historiassa.

Luciano Wernicken Olympialaisten merkillinen historia sisältää paljon poikkeuksellista nippelitietoa mutta myös hyvin hauskoja ja traagisiakin sattumuksia, joihin suomalainen lukija ei välttämättä ole törmännyt. Kirjan lopussa olevasta lähdeluettelosta selviää, että tekijä on hakenut kirjansa tiedot ennen muuta pohjois- ja etelä-amerikkalaisista sekä espanjan ja ranskankielisistä julkaisuista. Meille suomalaisille lukijoille on mielestäni tarpeellista tietää, miten eri kansat suhtautuvat jaloon olympiaurheiluun. Kaikille ei urheilumenestys ole yhtä vakava asia kuin meille suomalaisille. Ehkä vanha olympia-aatteen isän Pierre de Coubertin viisaus ”ei voitto vaan jalo kilpailu” on sittenkin kaikkein tärkeintä.

Juha Pikkarainen