Susan Heikkinen Pullopostia Seilin saarelta SKS 2020

14.9.2020

Mielisairaiden hoito Suomessa on muuttunut aikojen kuluessa valtavasti. Enimmillään meillä oli hoitopaikkoja ja sairaansioja 1970-luvun alussa, jolloin kuntien vastuulla oleva B-mielisairaaloiden verkosto oli valmis. Näissä B-mielisairaaloissa oli pitkäaikaisia, koko elämänmittaista hoitoa vaativat potilaat. Hoitokäytäntöjen muuttuminen ja lääkkeiden paraneminen johtivat melko nopeasti koko B-mielisairaalajärjestelmän purkamiseen ja samalla vähenivät myös sairaalapaikat radikaalisti. Yksi B-mielisairaaloihin verrattava laitos toimi Turun saaristossa Seilin saarella Nauvossa. Saarella toimi vuodesta 1619 alkaen leprasairaala, joka muutettiin osittain mielisairaalaksi jo vuonna 1689. Seilin sairaalan toiminta jatkui vuoteen 1962 asti.

Toimittaja Susan Heikkinen on tuoreessa kirjassaan tarkastellut Seilin sairaalan elämää yhden potilaan elämän kautta. SKS:n kustantama kirja on nimeltään Pullopostia Seilin saarelta, alaotsakkeena Potilas numero 43. Toimittajatyön ohella Susan Heikkinen on aikaisemmin kirjoittanut kirjan suomalaisista sketsihahmoista.

Pullopostia Seilin saarelta kirjan tarina on erikoinen. Vuonna 2010 professori Ilppo Vuorinen oli kävelyllä Seilin saaren kallioilla, Hän johti tuolloin Saaristomeren tutkimuslaitosta, joka toimii entisen mielisairaalan tiloissa. Vuorinen huomasi eräässä kallionkolossa ruosteisen peltipurkin. Siinä oli kolme pientä lasipulloa. Hän luuli löytäneensä tulloin suositun geokätkön. Lasipulloissa oli kuitenkin paperikääröjä, joissa oli kirjoitusta. Paljastui, että kirjoitukset olivat vanhoja, ehkä mielisairaalan ajoilta. Löydöstä ilmoitettiin Kansallisarkistoon mutta pullot jäivät tutkimuslaitoksen komeroon. Vasta kahdeksan vuoden kuluttua Kansallisarkistosta otettiin yhteyttä, sillä eräs toimittaja Heikkinen halusi tutustua pullojen sisältöön ja kirjoittaa asiasta.

Susan Heikkinen tutustui pullojen kirjoituksiin. Hän oletti kirjoitukset jonkun sairaan mielen tuotteiksi ja löysikin niistä sekavia muistoja. Kirjoituksista löytyi paikannimiä, jotka viittasivat Karjalan Kannakselle. Kirjoittaja oli nimeltään Saima mutta kuka Saima todella oli? Monien selvitysten jälkeen kirjoittajaksi paljastuu Viipurin maalaiskunnassa syntynyt Saima Rahkonen. Hänen elämäänsä Heikkinen alkoi selvittää eri lähteiden avulla. Syntyi kirja, joka kertoo Saiman tarinan mutta myös tarinaa mielisairaiden hoidosta Suomessa.

 

Saima Heikkinen syntyi vuonna 1903 Suurperossa Karjalan Kannaksella tilattomien maatyöläisten tyttäreksi. Kansakouluun hän pääsee ykdeksän vuotiaana mutta jo parin vuoden kuluttua hän menee lapsenlikaksi. Kotipitäjässään Saima asui 14-vuotiaaksi, minkä jälkeem hän lähtee Viipuriin piikomaan. Saima vaihtaa tiheään työpaikkaa usein vähäisistä syistä. Hän potee jo varhain päänsärkyä, masennusta ja kuulee ääniä. Saiman tie kulkee Viipurista Lappeenrantaan ja sieltä Riihimäen kautta pääkaupunkiseudulle.

Saima pärjää palvelijan työssä mutta on sulkeutunut ja hidas. 20-vuotiaana viimeisessä työpaikassaan Saima suuttuu toiselle piialle, joka on häntä selvästi vanhempi ja pyrkii määräilemään. Saima alkaa suunnitella vanhemman piian tappamista ja toteuttaakin aikeensa. Uhri ei kuitenkaan kuole mutta Saima joutuu tekonsa takia tutkintovankeuteen. Saiman mielenterveyttä aletaan tutkia ja maaliskuussa 1926 hänet todetaan syyntakeettomaksi. Hänet määrätään suljettavaksi Pitkäniemen mielisairaalaan. Saima Rahkonen on Pitkäniemessä 16 vuotta ja Seilin saarella kahdessa jaksossa yhteensä 15 vuotta. Hän kuolee vuonna 1959 ja haudataan Seilin saaren kirkkomaahan.

Susan Heikkinen on tutkinut kirjaansa varten kaikki mahdolliset asiakirjat, joita on tallennettu yllättävän paljon. Mielisairaaloiden potilasasiakirjojen mukaan rakentuu kuva ihmisestä, joka on melkein unohdettu jo elämänsä aikana. Yksi Saiman siskoista käy kerran Seilissä ja kirjoittaa joskus Saimalle ja tämän hoitajille. Saiman kirjelappusten ja arkistoitujen mutta lähettämättä jätettyjen kirjeiden perusteella on Heikkinen pystynyt rakentamaan uskottavan ihmiskuvan tästä yhdestä pienimmistä yhteiskunnan jäsenistä. Samalla rakentuu melko lohduton kuva maamme mielisairaanhoidosta 1920-luvulta 1950-luvun lopulle. Tuolloin oli vallalla sellainen käsitys, että mielisairaat tai sellaisiksi luokitellut suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle näkymättömiin erilaisiin laitoksiin.

Susan Heikkinen pohtii kirjassaan myös sitä, minkälainen olisi Saiman kohtalo tämän päivän Suomessa? Lääkkeiden paraneminen ja uudenlaiset hoitokäytännöt olisivat tehneet mahdolliseksi Saiman elämän yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Pullopostia Seilin saarelta tarjoaa lukijalle todellisen aikamatkan unohdettuun ja suljettuun Suomeen, joka oli totta vielä 50 vuotta sitten.

Juha Pikkarainen