Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä Otava 2021

Harva tänään ymmärtää kuunnelmien merkitystä 1950- ja 60-luvuilla ihmisille Suomessa. Radioiden määrä kasvoi sodan jälkeen ja niitä myös kuunneltiin. Kevyttä musiikkia tuli radiosta hyvin vähän mutta sieltä tuli uutisten lisäksi paljon hupailuja ja kuunnelmia. Kuunnelmien määrä kasvoi, kun vuonna 1948 pääjohtaja Hella Wuolijoen ajatuksesta perustettiin Radioteatteri. Sitä johti kuolemaansa asti Olavi Paavolainen. Wuolijoen ja Paavolaisen ajatuksena oli kuuntelijoiden sivistäminen. Siinä maailmankirjallisuudesta dramatisoidut kuunnelmat olivat keskeisiä. Tähän työhön tarvittiin hyviä dramaturgeja. Yksi sellainen oli Marja Rankkala.

Elämäkertaromaaneilla kunnostautunut Heidi Köngäs julkaisi alkusyksystä Siivet kantapäissä nimisen romaanin, jonka Otava on kustantanut. Romaani kertoo melkein unohdetusta Marja Rankkalasta, joka on tuttu vanhojen kuunnelmien ystäville. Hän työskenteli Radioteatterin dramaturgina ja ohjaajana vuodesta 1951 alkaen ensin freelancerina ja vuodesta 1956 vakituisena vuoteen 1979 asti. Vielä tämän jälkeen Marja Rankkala dramatisoi ja ohjasi 22-osaisen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen.

Liekö historian oikku, kun vankiloiden henkilökunnan lapsista on tullut useita merkittäviä taiteilijoita? Näitä ovat Marja Rankkalan lisäksi Nummen veljekset ja Ritva Arvelo. Rankkala eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joutsenossa Konnunsuon vankilassa, missä hänen isänsä työskenteli tilanhoitajana. Vielä aikuisenakin Rankkala oli juhlapyhät ja kesäisin lapsuudenkodissaan. Näin siitä huolimatta, että hänen ankara ja oikeistolainen isänsä paheksui tyttärensä valintaa lopettaa yliopisto-opiskelu ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijäksi Marja Rankkala opiskeli Eino Salmelaisen sota-aikana pitämässä teatterikoulussa.

Marja Rankkala ei koskaan avioitunut, eikä saanut lapsia. Häntä voi pitää aikaansa edellä olleena itsellisenä naisena. Hän oli 177 senttiä pitkä ja hoikka, joka myös huolehti kunnostaan ja ulkonäöstään. 1960-luvulle asti näyttelijät joutuivat itse hankkimaan näyttämöllä tarvitsemansa asut. Kenties tästä jäi Rankkalalle tapa pukeutua näyttävästi. Tämä itsellinen nainen kuitenkin haksahti komeaan mutta vähitellen pyylevöityvään Olavi Paavolaiseen. Häntä oli varoitettu Radioteatterin johtajasta mutta jokin loistavaksi mainitussa Olavissa kuitenkin veti puoleensa.

Olavi Paavolainen oli 15 vuotta Rankkalaa vanhempi ja naimisissa. Avioliitto veteli viimeisiään ja naisentarve oli ilmeinen. Suhde kesti vuosia ja sen lopulla Paavolainen oikeastaan asui Rankkalan luona, vaikka oli hänellä omakin asunto. Vasta taistelu Olavi Paavolaisen huomiosta Hertta Kuusisen kanssa herätti Marja Rankkalan ja tämä oikeastaan nakkasi Paavolaisen ulos kodistaan kaikkine kamppeineen. Paavolainen ei kuitenkaan kostanut suhteen katkaisemista vaan Rankkala sai vakituisen paikan Radioteatterissa. Tämän jälkeen suhde oli viileän ammatillinen ja teatterinjohtaja arvosti entisen rakastajattaren osaamista.

Kun Marja Rankkalan taloudellinen tilanne vakituisen työn ansiosta parani, hankki hän oman asunnon ja myös kesäpaikan Emäsalosta. Hän myös alkoi matkustaa ulkomaille aikaisempaa useammin. Köngäs kirjoittaa romaanissaan miten e-pillerin tulo 1960-luvun alussa vapautti Rankkalan seksualiteettiä. Ulkomaanmatkoilla hän saattoi vapaasti solmia miessuhteita, joita ei paheksuttu kuin kotona Suomessa.

Yhdenlainen paradoksi Marja Rankkalan elämässä oli se, että hänellä ei ollut pitkäaikaisia miessuhteita itsensä ikäisten miesten kanssa. Hän oikeastaan vietteli nousevan teatterikriitikon Jukka Kajavan 1960-luvun loppupuolella. Paavolainen oli häntä 15 vuotta vanhempi ja Kajava puolestaan yli 20 vuotta nuorempi. Suhde Kajavan kanssa kesti pitkään ja yhdessä he kävivät usein teattereiden ensi-illoissa. Rankkala halusi vaikuttaa Kajavan arvosteluihin ja yritti sitoa Kajavan itseensä tiukemmin testamenttamalla tälle omaisuutensa. Tämä ei sopinut Kajavalle ja välit vähitellen viilenivät.

Vaikka Heidi Köngäs kuvaa romaanissaan Rankkalan rakkauselämää hyvinkin avoimesti, kertoo hän myös tämän yhteyksistä vasemmistolaiseen älymystöön ja Rankkalan taiteellisesta työstä. Radiotyön lisäksi Rankkala opetti teatterikoulussa kuunnelmantekoa ja suomensi teoksia ranskan ja englannin kielestä. Jonkin verran Marja Rankkala myös sanoitti Esa Helasvuon musiikkia. Siihen viittaa myös romaanin erikoinen nimi. Heidi Köngäs on romaanillaan hienosti kunnioittanut jo unhoon painunutta radioteatterilaista.

Juha Pikkarainen