Ville Pernaa Pimeä vuosikymmen Siltala 2021

Olen usein kummastellut sitä, miten erilailla me ihmiset koemme jonkin tapahtuman tai ajanjakson. Tietenkin kokemuksiin vaikuttavat ihmisten elämäntilanteet, ikä tai kiinnostus eri asioista mutta yhtäläisyyksistä huolimatta me saatamme kokea asiat eri tavoin. Yksi tänä päivänä paljon erilaisia näkemyksiä nostattava ajanjakso on 1970-luku. Itselleni tuo aika on hyvin tärkeä, sillä vartuin tuolloin aikuiseksi, opiskelin yliopistossa, avioiduin ja tulin ensimmäisen kerran isäksi. Minun kokemukseni ja muistoni tuosta ajasta ovat hyvin valoisat ja innostuneet mutta monet muut muistavat 1970 – luvun äärimmäisen negatiivisena aikana.

Oman näkemyksensä 1970 – luvusta Suomessa kertoo dosentti ja Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Ville Pernaa. Häneltä ilmestyi syksyllä kirja nimeltään Pimeä vuosikymmen, alaotsakkeena Suomi 1968 – 1981. Kirjan on kustantanut Siltala. Ville Pernaa on käyttänyt mainiossa kirjassaan tähän asti vaikeasti saatavilla olleita Suojelupoliisin arkistoja sekä Mauno Koiviston laajaa henkilökohtaista arkistoa.

Ville Pernaa laajentaa 1970-luvun alkamaan jo vuonna 1968, jolloin Suomessa ja maailmalla tapahtui monta merkittävää asiaa. Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle ja tavan mukaisesti myös hallitus vaihtui. Uudessa hallituksessa jatkoivat edellisen hallituksen puolueet mutta pääministeriksi nousi Mauno Koivisto. Eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö ja suurin oppositiopuolue oli Kokoomus.

Vuoden 1968 merkittävin tapahtuma maailmalla oli Tsekkoslovakian miehitys elokuussa. Tuossa brutaalissa tapahtumassa Neuvostoliitto osoitti, kuinka tiukasti se pitää kiinni etupiiristään. Tsekkoslovakian miehitys opetti suomalaisille poliitikoille, erityisesti Urho Kekkoselle ja Mauno Koivistolla, kuinka herkkä Suomen asema todella on! Mielestäni tämä asia vaikutti eniten siihen, miten Suomen poliittisessa johdossa suhtauduttiin Neuvostoliittoon oikeastaan sen luhistumiseen asti. Neuvostoliiton mahdollisuus puuttua Suomen asioihin haluttiin estää keinolla millä hyvänsä, mikä puolestaan johti suomettumiseen. Saatujen tuloksien kautta tarkastellen termiä suomettuminen on mielestäni tulkittu väärin ja yksipuolisesti.

Marraskuussa 1968 vallattiin Vanha Ylioppilastalo. Tämän tapahtuman merkitystä on monen mielestä liioiteltu. Ville Pernaankin mielestä sen merkitys on korkeintaan symbolinen. Vanhan valtauksen jälkeen ylioppilasnuorison liikehdintä yleisenä ilmiönä päättyi ja alkoi kaikkialla näkyvän poliittisen nuorisoliikkeen aika. Nuoret nousivat esiin jo toimineiden puolueiden nuorisojärjestöjen kautta, ainostaan SKDL:oon rakennettiin kaksinkertainen organisaatio molemmille osapuolille omansa. Nuoret alkoivat harjoitella politiikan tekemistä ja jäsenmäärät kasvoivat.

Jos tarkastelee 1970-lukua silloin tehtyjen yhteiskunnallisten uudistusten kautta, oli vuosikymmen valtava menestys. Suomeen luotiin peruskoulu, lasten päivähoito ja opintotuki. Uusia yliopistoja perustettiin ja TUPOt tulivat käytännöksi. 1960-luvulla alkanut keskustelu kaikkien suomalaisten kouluttamisesta ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta pantiin täytäntöön 1970 – luvulla. Tähän työhön osallistuivat kaikki merkittävät puolueet paitsi Kokoomus. Koska puolue ei päässyt ulkopoliittisista syistä hallitukseen, se käytännössä vastusti jokaista isoa muutosta. Kokoomus halusi pysyä vanhassa, koska puoluetta lähellä olevat tahot hallitsivat ennen 1970-lukua suoraan tai epäsuorasti lähes kaikkia yhteiskunnan osa-alueita.

Yksi sitkeä 1970 – lukua koskeva myytti, jota Ville Pernaakin kirjassaan käsittelee, on tiedonvälityksen kasvuun liittyvä toimittajien koulutus Tampereen yliopistossa. Tiedotusopin professorin virantäyttö oli kummallinen ja opetusohjelma marxilainen. Tästä kasvoi myytti siitä, miten vasemmistolaiset toimittajat olisivat miehittäneet Suomen tiedotusvälineet. Tällainen ajatuskin on absurdi mutta myytti toimittajien vasemmistolaisuudesta elää yhä. Tosiasiassa suomalainen lehdistö ja vähitellen lisääntynyt muukin media on miehitetty aivan muilla kuin vasemmistolaisesti ajattelevilla. Ansiokkaasti Pernaa nostaa esille myös talouselämän isolla rahalla luomat tiedotuskampanjat, jotka suunnattiin Tampereen yliopiston tiedotusopin koulutusta vstaan. Näitä kampanjoita veti Osmo A Wiio, myöhempi Helsingin yliopiston viestinnän professori. Muita vastatoimia marxilaiselle koulutukselle olivat Sanoma Oy:n perustama toimittajakoulu ja Suomen Kuvalehden lanseeraama journalistipalkinto.

Vielä melkein 50 vuotta myöhemminkin tarkasteltuna elin itse 1970-luvulla innostavaa ja onnellista aikaa ja ihmettelen, miten joku saattoi kokea tuon ajan pimeänä ja painostavana. Usein omat voimakkaat kokemukset peittävät myös tapahtuneet tosiasiat. Onko minullekin käynyt niin? Ihmisen muisti on tärkeä mutta mahdottoman epäluotettava elin, mikä meidän jokaisen on hyvä muistaa.

Juha Pikkarainen