Antti Heikkinen Latu WSOY 2021


Talviolympialaisten alla on herätelty toiveita suomalaisten hiihtäjien pärjäämisestä Pekingin olympialaduilla. Suurimmat odotukset painavat Niskasen sisarusten ja Pärmäkosken hartioita. Meillä Suomessa hiihtokilpailut ovat olleet hyvin suosittuja reilut sata vuotta ja voittajat ovat olleet oman aikansa sankareita. Siitä huolimatta moni menestynyt hiihtäjä on painunut aivan turhaan unhon yöhön. Ennen sotia pohjoismaisia hiihtolajeja harrastettiin vain muutamissa maissa ja naisillekin järjestettiin hiihtokilpailuja. MM-kisoihin naiset pääsivät mukaan vasta vuonna 1954.

Antti Heikkinen nostaa yhden unohdetun hiihtäjäsuuruuden esille pienessä mutta koskettavassa romaanissa nimeltään Latu. Kirjan on kustantanut WSOY. Taitavasti rakennettu romaani kertoo nilsiäläisestä hiihdon maailmanamestarista Pauli Pitkäsestä. Tämä Lahden vuoden 1938 ja Zakopanen vuoden 1939 kisojen kolminkertainen maailmanmestari haavoittui talvisodan loppuvaiheissa. Kyseessä on mahdottoman tuotteliaan Antti Heikkisen kuudes romaani. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut kuusi elämäkertaa. Melkoinen suoritus alle kymmenessä suodessa.

Romaanissa Latu Pauli Pitkänen makaa pahasti haavoittuneena Tarinaharjun sotasairaalassa ja miettii mennyttä elämäänsä. Hän on kovassa kuumeessa, hourailee ja näkee näkyjä. Talvisodassa kaatunut Lahden MM-hiihdoissa pikamatkalla pronssille hiihtänyt Kalle Jalkanen käy houkuttelemassa Paulia jo manan majoille. Pauli ja Kalle ovat ystävystyneet, sillä Paulihan voitti Lahdessa pikamatkan. Pauli ei kuitenkaan vielä jouda kuolemaan, koska muistelut ovat kesken.

Kun kilpahiihto alkoi saada suosiota 1920-luvulla kansainvälisen menestyksen myötä, myös Pauli jo iäkäs isä innostui. Hänellä oli Paulin lisäksi muitakin poikia viimeisestä avioliitosta, jotka voisivat opetella hiihtämään kilpaa. Kylän lähimetsissä oli iso savotta ja metsätyönjohtajana oli hiihdon Suomen mestari Joonas Ryhänen. Hän asui talven Paulin kotitalossa ja sai isän innostumaan. Heikkinen kirjoittaa, että isä kuunteli Ryhästä kuin opetuslapsi Kristusta. Pojat saivat Ryhäseltä opastusta, mitä menestykseen tarvittiin. Ryhänen opetti, että urheilijan piti opetella kerta toisensa jälkeen voittamaan itsensä. Kilpakentillä ei saanut arkailla vaan siellä piti voittaa.

Ryhäsen oppeilla Pauli alkoi harjoitella. Odotukset menestymisestä vain kasvoivat, kun kylän koululle tuli opettajaksi innokas urheilumies. Omalla kylällä Pauli oli ylivoimainen mutta kunnan koulujenvälisissä kisoissa tuli ankara pettymys. Opettajakin oli odottanut voittoa ja puheillaan nostattanut liikaakin toiveita. Hävityn kilpailun jälkeen Pauli ja opettaja istuivat koulun hyysikässä. Pauli itki katkerasti ja opettaja lohdutti. Lopulta opettaja pyysi anteeksi, kun oli puheillaan nostattanut paineita. Pauli kuitenkin totesi, että hän se ladulla oli ollut, ei opettaja. Opettaja piti virheiden myöntämistä hyvänä mutta savolaisille harvinaisena luonteenpiirteenä.

Kun Paulin iäkäs isä makasi kuolinvuoteellaan, sanoi hän Paulille viimeisenä sananaan: Urheile! Isänsä neuvoa hän aikoi noudattaa. Pauli ei pelkästään hiihdä vaan myös jaksaa harjoitella monipuolisesti ja kehittää omaa hiihtotyyliään. Jo Ryhänen oli aikoinaa puhunut eräästä hiihtäjästä, jonka tyyli muistutti ladulla etenevää enkeliä. Oman hiihtotyylin kehittämistä helpotti se, että myös Paulin veljet hiihtivät kilpaa. Pauli vertasi uuden, entistä kumaramman hiihtotyylin vaikutusta nopeuteen veljiensä kanssa harjoitellessaan. Kumara tyyli nopeutti hiihtämistä varsinkin mäkiä noustessa ja tyylistä tuli Paulin tavaramerkki.

Talvisodan haavoittumisessa oli Paulin reiteen jäänyt sirpale. Kesäisellä kuntolenkillä sirpale lähti liikkeelle ja aiheutti jalan osittaisen halvaantumisen. Jatkosodan alkaessa kolmikymppinen Pauli Pitkänen jäi kotirintamalle. Kun kotikirkkomaahan tuotujen sankarivainajien kamppeita järjesteltiin, löytyi vaatteista käsikranaatti, joka yhtäkkiä virittyi. Pauli ei voinut nakata kranaattia ulos ikkunasta, koska pihalla oli lapsia. Muut huoneessa olijat ehtivät poistua mutta Pauli osittain halvaantuneen jalkansa takia ei ehtinyt turvaan vaan haavoittui vakavasti, Hän menehtyi vammoihinsa sotasairaalassa reilun kuukauden kuluttua.

Antti Heikkinen on kirjoittanut liikuttavan romaanin jo unohdetusta hiihtäjästä, jonka ura katkesi liian varhain sotaan ja haavoittumiseen. Romaania Latu voi pitää ansaittuna muistokirjoituksena 80 vuotta myöhemmin. Sen tämä oman erikoisen hiihtotyylin kehittänyt hiihtäjä Pauli Pitkänen on ehdottomasti ansainnut.


Juha Pikkarainen

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jaakko Kolmonen Leivinuunit ja uuniherkut Patakolmonen ky 2008

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita Atena 2021

Jari Järvelä: Aino A. Tammi 2021