Anne Laurila: Mettä-Hannun Selma Väyläkirjat 2022

Ilokseni olen huomannut, että kotipaikkakuntien lähihistoria on alkanut kiinnostaa ihmisiä. Olen vetänyt jo pitkään kansalaisopistossa Kemijärven lähihistoriaa käsittelevää muistelupiiriä ja osanotto on ollut kohtalainen. Samanlaisia kokemuksia on muiltakin paikkakunnilta. Vanhempien ja isovanhempien tavallinen arki kiinnostaa ihmisiä. Myös kirjallisuudessa on havaittavissa samanlainen ilmiö. Omakustanteina tai alueellisten kustantamoiden kustantamina ilmestyy paljon kaunokirjallisia teoksia, jotka liittyvät kiinteästi eri paikkakuntien entisajan arkiseen elämään.

Anne Laurila on sukeltanut ylisen Kemijokivarren, nykyisen Savukosken, elämään reilut sata vuotta sitten. Hänen kaksiosaiseksi ajatellun romaaninsa ensimmäinen osa ilmestyi viime vuoden puolella ja on nimeltään Mettä-Hannun Selma. Kirjan on kustantanut Väyläkirjat. Toisen osan pitäisi ilmestyä tänä vuonna. Aikaisemmin Anne Laurila on julkaissut isovanhempiensa elämää kuvaavat Kummunranta-teokset.

Romaanin Mettä-Hannun Selma aika on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko alkaa Selman aikuisuuden ajasta vuodesta 1929, jolloin hän asuu miehensä ja perheensä kanssa Nousulla Tenniöjokivaressa. Lapsiakin on siunaantunut useita ja kylään on juuri valmistunut uusi koulurakennus. Perheen nuorin lapsi Ellen odottaa innokkaasti kouluun pääsyä ja sen takia saatavaa uutta leninkiä. Kesän aikana käydään isän ja äidin kanssa Savukoskella asioilla, missä Ellen näyttää juoksutaitojaan kylän merkkimiehen Sau-herran pojalle. Hänen vanhempi sisarensa Saimi pohtii tulevaisuuttaan, lähteäkö piikomaan vai peräti opiskelemaan kätilöksi serkkunsa Ainon tavoin?

Edellisenä talvena oli Selma sairastunut vakavasti ja isä Alfred oli hakenut äidin sisaren Susannan apuun. Tämä oli saanut oppia ihmisten parantamiseen isoäidiltään Keihtan ämmiltä. Hoitaessaan Selmaa Susanna kertoi Ellenille ja muillekin lapsille heidän äidinpuoleisista isovanhemmista Mettä-Hannusta ja Mettä-Kaijasta. Jostakin syystä Selmalta oli jäänyt nämä asiat kertomatta.

Romaanin jälkimmäisessä puoliskossa palataan ajassa puoli vuosisataa taaksepäin vuosiin 1880 – 1896. Nyt ollaan Kemijokivarressa Keminkylässä eli nykyisellä Savukoskella. Pääosassa on Mettä-Hannun ja Mettä-Kaijan perhe. Itse isäntä on metsäsaamelaisten jälkeläisiä mutta ottanut sukunimekseen Ollilan. Vaimo on kotoisian Kemijärven Vuostimosta. He tapasivat ensimmäisen kerran, kun Hannu oli loukannut kätensä porometsällä ja hänen kaverinsa toi tämän Vuostimoon Kaijan äidin parannettavaksi. Käsi saatiin kuntoon ja tuosta reissusta alkoi nuorten kaino seurustelu. Seuraavana kesänä Hannun kalareissut kummasti ulottuivat Kemijokea alaspäin aina Vuostimoon saakka. Seurustelu johti perheen perustamiseen ja Kaijan muuttoon Hannun kotikylään.

Vähitellen perhe kasvaa, vaikka osa lapsista kuolee pieninä. Perheen pojat seuraavat isäänsä porohommissa sekä metsänviljan pyynnissä. Tytöt taas oppivat naistentöihin äitinsä opastuksella. Rippikoulun jälkeen lähdetään sitten piikomaan paikkakunnan isompiin taloihin. Selma pääsee joskus isänsä avuksi kalareissuille. Erityisen mieluisia ovat tuohustusreissut loppukesästä, kun yöt alkavat pimetä. Näistä isän kanssa tehdyistä yhteisistä kalareissuista Selmalle jää hyvät muistot.

Keminkylä kuului tuohon aikaan Suur-Sodankylään ja sen seurakuntaan. Rippikoulu pidettiin Sodankylän kirkonkylässä ja siellä Selmalle avautui aivan uudenlainen maailma. Sodankylässä on monia erilaisia kauppoja ja tavaraa sekä väkeä paljon enemmän kuin kotona Keminkylässä.

Vaikka romaanin pääosassa ovat ihmiset, saa Keminkylä, ensimmäisessä osassa jo itsenäinen Savukoski, ison roolin. Anna Laurila on jakanut romaaninsa ajan paikkakunnan suurmiesten Gabriel ja Kaleb Savukosken kuolinvuosien mukaan. Sau-Kaaperi kuoli vuonna 1896 ja Sau-herra vuonna 1929. Kummatkin miehet kuvataan arvonsa tunteviksi ja tavalliselle tallajalle etäisiksi. Laurila käsittelee henkilöittensä kautta myös tuon ajan ihmisten ongelmia. Köyhien kotien lapsilla ei ennen ollut paljon mahdollisuuksia ja varsinkin tyttöjä ahdisteltiin taloissa, missä nämä piikoivat. Tietämys sukupuoliasioista oli olematon, eikä isäntien lähentelyä uskallettu aina kertoa kenellekään. Tyydyttiin vain osaansa.

Muutamista pienistä asiavirheistä huolimatta Anne Laurilan Mettä-Hannun Selma on hyvinkin lukukelpoinen ja ainakin minä pidin romaanista. Piti oikein kaivaa kartta esille ja seurata siitä romaanin tapahtumapaikkoja. Tänä vuonna ilmestyvää jatko-osaa odotan innolla,

Juha Pikkarainen